Opettelin soittamaan 9 Crimesin ja Hallelujah 'n ja haluan taas soittamaan kaikkiin kissanristiäisiin ilman teemaa tai vaatimuksia, vaikein tähänastisista on ollut se kirkon musiikki-ilta, kun ei mulla ole mitään sopivaa materiaalia. Mutta haluan laulaa nuo ja Wuthering Heightsin ja ties mitä muuta, tai edes laulaa yhdessä jonkun kanssa it's not somebody who's seen the light vaikka H:n olohuoneessa ja kamala harmi ettei mulla ole sen enempää musikaalisia ystäviä, en haluaisi aina olla se joka istuu pianon ääressä ja soittaa muille jotain. Kyllästynyt kai olemaan tasa-arvoton vaikka yleensä päteminen onkin ihan kivaa.

Tapoin itseäni matikalla ja taidan olla hätäisesti yhden luvun edellä muita, sitten on jäljellä enää yksi ja sitten voin tehdä ehkä kaikki kirjan alun tehtävät. Varmaankin opin paremmin mutta toisaalta musta tuntuu että tuhlaan aikaani. En kyllä tiedä mihin sen paremminkaan käyttäisin, koneella istumiseen vai? Ja on siinä toki oma viehätyksensä olla hullu miten sä jaksat, harmittaa vain etten tajunnut ykkösellä, että ei se nyt niin rankkaa ole. Epäilen tosin silti etten ymmärrä asioita syvällisesti kunnolla ja kämmään vuoden päästä täysillä, tänäänkin mietin (-ln x)^2:a ties kuinka ja kauankaan kunnes tajusin saavani sijoitettua äksän ja sitten se menikin helpoksi.

Tulee siitä tosin vähän säälittävä olo jo ajatuksena, että tyttö istuu kotona kaikki illat derivoimassa. Ja ajatusketju on pettämätön: elämäni Housena. Mutta ainakin tiedän millainen asunto sopii mulle, ei mitään suurta lukaalia, vaan parin huoneen kämppä, johon keskelle olohuonetta sijoitan flyygelin (sitten kun olen iso ja rikas, as if) ja maailmankaikkeuteni on aivan sotkuinen. Tajusin nimittäin onnekseni, että eihän soittamista ole mikään pakko lopettaa vaikka sen lopettaisikin. Ja rakentaisin elämälleni soundtrackin, joka ei ehkä olisi sitä musiikkia mitä luulette, ja soittaisin vapaa-aikani ja lopun aikaa olisin sittenkin fyysikko, ja olisin yksin, mutta mitä väliä sillä olisi.

Ja meidän luokka oli tänään taas täynnä, tai niin täynnä kuin yksitoista henkeä voi, mutta eihän sellaista ole tapahtunut viikkoihin. Oli jotenkin ylipirteä olo, mutta niinhän aina maanantaisin; pitää ärsyttää muita ihmisiä. Maanantait ovat mulle nykyään aika positiivisia, ei tarvitse murjottaa yksin kotona vaan pääsee kouluun nauramaan typerille pienille jutuille ja rasittamaan aivojaan ja olemaan ihme kyllä sosiaalinen vaikkei sitä minustakaan uskoisi.

Äikänsijainen pyysi meidät esittelemään toisemme kolmella asialla, ja kun kaikki muut sanoivat fiksuja asioita kuten "herra HR on ihan mukava ja tunnollinen - - semmonen lusmu" tai että "herra N on äänekäs, vastaa vaikkei kysytä", neiti A aloitti sanomalla: "Tässä on Steel. Sillä on kiero huumorintaju." (Tosin paras ikinä oli "Herra E on pitkä, hyvännäkönen ja nuori." :'DD ) Mun puhelin soi matikantunnilla: "Kuulostaa ihan joltain sorsalta." "Laittomien vesilintujen hallussapitoa." Olen kai oppinut elämään noilla pienillä parhailla hetkillä aika pitkälle, koska tänäänkin kerta oli hyvä päivä vaikkei mitään tapahtunutkaan.

Ja silti olen harjaantunut olemaan toivomatta liikoja – jotenkin en jaksa uskoa että meidän suunnitelmat toteutuu, liian monta ihmistä ja liian monta muuttujaa, vaikka kyllä haluaisin kovasti, en ole tehnyt mitään sitten varmaan miinus ikuisuuden. Tuskin saan kesätöitä ja joudun koko loppuikäni kantamaan huonon ihmisen leimaa koska en yksinkertaisesti pysty siihen. Lauantaina olen kyllä menossa tuplatöihin ihan kuin viime vuonna ja pitäisi ehkä opetella käyttämään tavallista taskulaskinta siihen mennessä. Mut on hemmoteltu piloille graafisella laskimella ja etenkin sillä, että näen mitä olen syöttänyt ja syöttämässä, ja viime vuonna ainakin oli ihan tuskaa kun en yhtään osannut edes näppäillä. Tai sitten otan sen graafiseni sinne mukaan...