"Nightwishin 30.5 julkaistavan nettisingle "Eva":n soitto radiossa alkaa YleX ja Radio Rock -kanavilla 30.5 klo 07:00 alkaen aamulla."

Ei malttaisi millään odottaa. Minua tosissaan kiinnostaa, minkälaisen neidon ovat löytäneet laulajattarekseen, ja lupaan olla teilaamatta suoralta kädeltä (vasta sitten kun olen kuullut koko albumin *wirn*). On se nyt toisaalta taas kivaa kun saa odottaa asioita. Wishiä, Screnzyä ja kesäloman alkua, esityksiä kevätjuhlassa. Näin 'vanhemmiten' kun ei oikein mitään osaa jännittää etukäteen. Ainakaan samoja asioita kuin pienenä - joulua, syntymäpäiviä. Tavallaan se helpottaa elämää, mutta minulla on vähän ikävä sitä, että ainakin viikkoa ennen oli jo aivan täpinöissään. Nyt en osaa oikein odottaa mitään, Screnzyn sivuillakin tuijotan sitä laskuria vainko kymmenen päivää enää?

Tulostin tänään muutaman Screnzyn miniflaierin. Mihinkä niitä sitten laittelisi.. Yhden laitoin jo koulun ilmoitustaululle, kirjastoon voisi viedä toisen. Lähes uskaltauduin puhumaan ääneen äikäntunnilla ja mainostamaan sitä, kun puhuttiin elokuvasta, mutta en sitten uskaltanut kuitenkaan. Vaikeaa kun on ujo.

Ujous ärsyttää. Kavereideni seurassa olen suunnilleen maailman kovaäänisin ihminen, ja ajoittain jopa terävä ja nokkela, hauska. Mutta heti jos joudun vähänkin vieraampien tai itseäni vanhempien/viisaampien ihmisten seuraan, menen aivan lukkoon. En paniikinomaisesti, pystyn ihan hyvin olemaan Haru-chanin vanhempien kanssa aamiaisella vaikkei Haru-chan itse olisi vielä herännyt, pystyn hoitamaan asiani, mutta jotenkin ajatus takkuilee, mitään kovin älyllistä en tahdo saada koskaan sanottua. En ole koskaan oppinut itse herättelemään keskustelua, ja muitakin tuppaan aina vain myötäilemään. Kysymyksiin osaan vastata, mutten kysyä.

Joku sanoisi, että eihän se mitään, yrität vain saada sanottua sen, mitä sinulla on mielessä; mutta kun ei siellä mielessä ole yhtään mitään. Jossain 4H-kokouksissakin istun ihan tuppisuuna, koska en minä tiedä mistään mitään, eikä minulla ole ideoita tai edes mielipiteitä yhtään mistään. Minulle ei ole koskaan tietääkseni iskostettu, että aikuiset ovat aina oikeassa, mutta minä olen päätynyt siihen kuvitelmaan ihan itse. Koska inhoan väärässä olemista, olen mieluummin hiljaa kuin joudun korjattavaksi. Jos minulla joskus onkin joku ajatus, se katoaa sen seinän taakse, jossa lukee, että ei sinun pienessä päässäsi yksinkertaisesti voi syntyä mitään, mikä voisi kiinnostaa näitä ihmisiä, joilla on reilusti enemmän elämänkokemusta ja/tai sivistystä kuin sinulla.

Tämä näkyy elämässäni lähinnä oikeaa puhumista vaativissa tilanteissa. Jossain foorumilla saatan vielä saada ajatukseni kohtuullisen hyvin esitetyksi (minulla jopa on niitä!), mutta jos tapaisin samoja ihmisiä livenä, en osaisi itse puhua mitään. Jopa irkkaaminen saattaisi osoittautua hankalaksi, se on kai se reaaliaikaisuus. Useinkin tajuan jälkeenpäin, mitä olisin mahdollisesti voinut jossain välissä sanoa, ja vatvon sitä sitten päiväkausia.

Tänään kävin hammaslääkärissä ja siellä oli kivaa kun ei tarvinnut muuta kuin tervehtiä, kiittää ja hyvästellä. Minusta varmaan saa joskus huonotapaisen kuvan, joskus mietin, että pitääkö tuota nyt tervehtiä - ollaanko me niin tuttuja vai ei - enkä sitten yksinkertaisesti saa sanottua edes sitä moita. Tai sitten henkäisen sen sisäänpäin, niin ettei kukaan varmasti kuule. Pari kertaa on tullut yksi entinen yläasteen opettaja kadulla vastaan, ja olen ollut oikein ylpeä itsestäni kun olen saanut sanottua sen tervehdyksen ihan ääneen. Vaikkakin olen sitten irvistellyt sitä, kuinka typerältä ääneni kuulosti. Hammaslääkärillä ei kuitenkaan tarvinnut miettiä edes tervehtimistä, tottakai sanon jotain. Eikä ollut reikiä. Ei ole koskaan ollut. Luin hiljattain jostain, että jos reikiä ei ole aikuisikään mennessä ollut, ei niitä välttämättä tule myöhemminkään. Tiedon kunniaksi menin ostamaan karkkia. Melko loogista siinä mielessä, että jos reikiä ei ole minun karkinsyöntimäärilläni tullut, niin ei niitä tule, vaikka söisin vähän lisää. Tosin minähän en juo limsoja ja käytän hullut määrät maitotuotteita, että ehkä se johtuu siitäkin.

Argh. Huomiselle lykkääntyi sitten enkun sanikset, kun tänään kaikki olivat kuoroharkoissa (paitsi minä siellä hammaslekurilla). Sinne oli jo siirretty ruotsin sanikset, sekä ruotsin koekuuntelu. Ei jaksaisi millään. Jostain syystä kielet eivät nyt pahemmin iske. Luen kohtuullisen paljon englanniksi ja rakastan sitä kielenä, eikä ruotsissakaan mitään vikaa ole, mutta minä en välttämättä jaksaisi opetella jokaista kielioppisääntöä sataan kertaan. Englannissa se turhauttaa, koska suurimman osan rakenteista olen oppinut ihan näkemään korvalla (siteeraten mainiota matikanopettajaamme), ruotsi taas ei tunnu siltä osin uppoavan kalloon millään. Ja ne sanat. Typerine (epä)määräisine muotoineen ja kaikki sanat näyttävät samalta, menevät puuroksi päässä. Kaikkien niiden för-alkuisten mössöjen kanssa ei auta enää edes loistava sanojenpilkkomistaktiikkani, minä en ihan oikeasti muista mikä niistä tarkoittaa mitäkin. Pitäisi ihan oikeasti ottaa itseä niskasta kiinni ja lukea ruotsiksi.