Soitin tänään koko Vallankumousetydin pitkästä aikaa kokonaan. Olen vältellyt sitä lähinnä puolisenttisten kesäkynsieni takia – minäkin olen vihdoin ja viimein oppinut ettei pitkillä kynsillä oikeasti voi soittaa. Napse oli tänäänkin hurmaavaa mutta se pois lukien musiikki kuulosti jopa ihan hyvältä, pianokin soi. Ei se sitä aina tee. En tiedä onko kyse soittajasta vai soittamasta, kun joinakin päivinä on mahdotonta repiä koskettimilta irti ainakaan soivia forten sävyjä vaikka kuinka yrittää. Mutta tänään se oli helppoa.

Ja olen muutenkin ollut aikaansaava – kaksi lukua ficcibetausta, kahdeksansataa sanaa proosaa (joka on kokonaan tuon betaamani ficin syytä. Teki mieli sanoa, että kirjoita sinne ainakin joku syrjähyppy kun se kehyskin on niin kliseinen (ja kyllä, kyse on Pottereista), ja sitten päätin, että hei – minähän voin itse kirjoittaa samassa kehyksessä vähän enemmän saippuaoopperan, vaikka niitä inhoankin. Hyppäsin heti kättelyssä kuusi vuotta eteenpäin – syrjähyppyyn. Pitäisikö alkaa etsiä sitä kuuluisaa elämää?), pari fysiikantehtävää lisää... Ja jatkuva tunne siitä, että kohta se flunssa viimein saa minusta niskaotteen.

Jotta kurkku puolikipeänä minä sitten ajauduin laulamaankin. Luin yhdestä blogista Nightwish-mielipiteitä, jotka hitusen poikkesivat omistani, ja se sitten ajoi minut hoilaamaan muutaman kappaleen. Aivan kamalaa sairastua taas, kun sitten ei pysty laulamaan. Minä olen laulanut pienestä pitäen ja viimeiset neljä vuotta ihan jatkuvasti. Siitä tulee jollain tavalla hyvä olo, vaikka laulan aina liian kauan ja sitten olen väsynyt. Haluaisin opiskella klassista laulua – en minä oopperalaulajaksi halua, mutta en sitten tiedä että miksi. Mutta näin alkusyksystä elämäni on vähän musiikitonta. Kansalaisopisto ja musiikkikoulu alkavat joskus syyskuussa eikä koulussakaan ole musiikkia. En minä siellä kyllä kävisi vaikka olisikin, mutta olisi edes. (Ihmeellinen logiikka...)

Laulaisin itseni uneen.