Vapaakenttä on järkyttävän koukuttava peli. Pidin konetta tässä lukiessa auki kuunnellakseni musiikkia (ei, sillä ei ole mitään tekemistä tilastofriikkiyteni kanssa..) ja lievähköä adhd:ta potevana hyppäsin vähän väliä kyllästyttyäni linssien piirtelemiseen koneelle ottamaan pari erää Vapaakenttää.

Minä jään muutenkin aina koukkuun kaikkeen, joten sinänsä hyvä, etten ole kokeillutkaan tupakkaa tai muita vastaavia. Vähän aikaa sitten saatoin pelata Spiderpasianssia puolille öin ja 'siinä sivussa' sitten luin Memorya. Nykyään Spider on ihan tyhmää kun en ikinä pääse sitä läpi, Vapaakenttä on paljon jännempää. Tämä tosin kuulostaa siltä, etten ole lukenut lainkaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Masensin Haru-chanin kertomalla, että olin eilen lukenut kolmea ainetta, soittanut pianoa, viulua ja roikkunut koneella sekä jopa ollut vähän aikaa läsnä kun kummitäti oli kylässä. Ja tietysti olin ollut aamulla koulussa tekemässä edellisen kokeen. Toisaalta Haru-chan masensi minut äärettömällä keskittymiskyvyllään, hän oli kuulemma lukenut matikkaa tyyliin kymmenen tuntia.

Sain tänään ruotsinkokeen, vaikka varsinainen palautuspäivä onkin vasta perjantaina. Kymppi *tuulettaa*. Filosofiakin meni ihan mukavasti, ainakin kiinnostustasoon nähden, ja koska maikkamme tunnetusti arvostelee mittanauhan kanssa, pitäisi viimeinkin ainakin sen pituusvalituksen loppua, vaikkei ällää irtoiaisikaan. Tietysti nyt tulee 'puhu asiaa, älä jaarittele' ja M. (Minusta on kyllä niin naurettavaa ettei meidän koulumme opettajilla ole minkäänlaista linjaa siinä, millä asteikolla kokeita arvostellaan. Ainakin kaksi antaa yo-arvosanoja, siis kirjaimia, kun muut menevät perinteisellä 4-10 -asteikolla. Sitten saa miettiä että hetkonen, voin saada E+:n mutta en E ½:ta, mutta kyllä 9 ½:n... Ei ymmärrä.)

Minä näen itsessäni joitakin kummallisia piirteitä. Tai no, useitakin, mutta tällä kertaa mielessä on jonkinlainen kompleksi 'onnellisuudesta'. Jostain syystä useinkin kuvittelen, että jos minulla ei ole kivaa, niin en saa tehdä mitään sen eteen että missään vaiheessa tulisikaan kivaa. Tai 'saada' on vähän väärä sana, enemmän pitäisi puhua jonkinlaisesta vastahakoisuudesta. Kuitenkin. Esimerkki viime hiihtolomalta, kun me olimme suunnitelleet Haru-chanin ja Tipin kanssa menevämme herra Suolalle (*repeää nimelle, katsoo ympärilleen, näkee joukon kuvitteellisia paheksuvia naamoja ja joutuu kokoamaan itsensä*) katsomaan Muumeja. Minulla meni silloin kai muutenkin huonommin, ja sitten pohdin sitä, että jaksanko yleensä lähteä sinne. Ajattelin, että minulla todennäköisesti olisi hauskaa jos lähtisin, mutta en tiennyt 'halusinko' minä ylös siitä suosta missä olin. Sitten epäilin vielä edellisenä päivänäkin jatkuvasti mesekeskustelussamme tulevani kipeäksi, ja nämä kuvittelivat etten halunnut tulla, ja sanoivat ettei ole pakko. Ja minä periaatteessa olisin halunnut, mutta sitten siinä oli se vastahakoisuus, joka sanoi, ettei sinulla nyt oikein pitäisi olla kivaa. No, minä menin kuitenkin ja oli kivaa (paitsi sitten kun alkoivat kiusaamaan minua, mutta se on toinen tarina).

Vähän samaa sarjaa on sekin, mitä aloin tänään miettiä kun mieleeni jostain syystä juolahti Kylän Shoutbox. Minähän olen ihan uunituore kyläläinen – en minä tiedä tuleeko minusta koskaan edes mitään kyläläistä – niin en ole siihen mitään kirjoittanut. Aloin ajatella tätä vähän yleisemmin, ja jotenkin minä näköjään ajattelen, että jos minä en tunne itseäni jossain kotoisaksi, niin en minä saa asialle mitään tehdäkään, en jutella muiden kanssa, en ainakaan tehdä aloitetta. Tämä saattaa aika pitkälti mennä tosin sen ujouden ja sen, ettei ole mitään sanottavaa piikkiin, mutta näköjään minulla on vielä tällainenkin ongelma.

Sain taas tänään kirjeen ja sekä sen, että yleisen lukuvuoden päättymisen myötä aloin muistella viime kevättä. Vaikka jotenkin ajattelen, että sen terveempänä pysyn mitä vähemmän ajattelen yläastetta, viimetalviset ongelmani johtuivat ainakin osittain siitä, vaikka ne näkyivätkin eniten soittamisessa, on sitä viimeistä viikkoa pakko nyt muistella.

Sharra kirjoitti blogissaan jotain siitä, kuinka kauan viime keväästäkin oikein on, ja minusta siitä on elinikä. Syksyllä en osannut kuvitella viihtyväni lukiossa, nyt pystyn jo kutsumaan itseäni lukiolaiseksi ja olemaan siinä sydämellä mukana – sen verran kuin lukiolaista yleensä ollaan sydämestä. Viime keväästä on muka vain vuosi, vuosisata siitä on. Nyt olen taas pieni, silloin olin iso, ja kuitenkin olen toivottavasti vuodessa viisastunutkin edes vähän. Silloin pelattiin uskonnontunnilla nelisin tennistä ja minä ja Tipi saimme päättää, minkä dokumentin toisella tunnilla katsoisimme. Minä halusin katsoa jo aiemmin näkemäni Prisma-dokkarin ajasta, ja sen me siis katsoimme. Silloin minusta ja Tipistä tuli Kloonilampaat ihan virallisesti, ja siksi meillä on edelleenkin galleriassa yhteisö Kloonilampaat ja piilogootti. Silloin minä, neiti Piilogootti, luokanvalvojamme ja toisella kerralla Tipi, toisella historianopettaja pelasimme legendaarista Aliasta. Silloin minä sain tietää saaneeni nimeni kirkkomusiikin ja urkujen suojeluspyhimyksen mukaan. Minulla on hyvät muistot koko yläasteesta (tai aika kultaa ne, eivät ne kaikki niin hyviä ole), mutta sen viimeisen viikon muistot ovat ehkä parhaita kaikista. Kaikki kamalat ihmiset olivat laivalla tai kotona, minä olin taas väleissä erään ystävän kanssa ja koulukin oli jo niin rentoa.

Siinä on ero tähän vuoteen, silloin kaikki kokeetkin alkoivat olla ohi jo joskus kuun puolessavälissä. Nyt pitää puristaa loppuun asti. Mutta kun minäkin aloin silloin tajuta vasta siinä toukokuun puolella, että tämä aika alkoi olla nyt tässä, niin kuinka kova shokki iskeekään sitten kun lukio loppuu. Kolme vuotta tuntuu ikuisuudelta, mutta vaikka sanon vuoden kestäneen eliniän, se on silti mennyt mahdottoman nopeasti. Nytkin kesälomaan on neljä päivää, mutta kieltäydyn jyrkästi uskomasta sitä, vaikka se loma lieneekin ihan terveellinen. Ikuisuusongelmani: vaikka nyt on jopa töitä tiedossa, näyttää siltä, ettei koko lomalla ole mitään tekemistä.