Taidan olla varsinainen wannabe-kirjoittajan perikuva. Ajattelen, että olisi se nyt mahdottoman cool kirjoittaa jotain – olen viettänyt viimeiset puoli vuotta kovin kirjoittavassa ympäristössä, ainakin nettielämässäni, ja ajattelen aina, että miksen minäkin – mutta oikeasti minun päässäni ei ole yhtään tarinaa, tai ei ainakaan yhtään, joka haluaisi sieltä tulla ulos. Luultavasti minustakin tulisi keskinkertainen kirjoittaja jos vain harjoittelisin, mutta toisaalta ei se loppujen lopuksi ole minulle niin tärkeää. Olen hyvä aloittamaan: avaan koneen ja tekstinkäsittelyn ja kirjoitan pari riviä. Ja se jää siihen. Minä lähestyn kirjoittamista kovin skitsolla tavalla, sillä NaNoWriMo-Tolkien-metodilla, etten suunnittele etukäteen, ja vaikka se toimii NaNossa, ei se sitten missään muussa toimikaan. Pitäisi suunnitella hahmoja, mutta koska en sitä tee, kaikki hahmoni ovat joko minä itse tai paperinohuita nyhveröitä. Noh, osaanpahan ainakin kirjoittaa omakuvaani *vino hymy*.

Eipä sen ole väliksikään, kyllä lukijan osa on minulle paljon sopivampi.

Luin tuossa kevään Improbaturia, ja rupesin jälleen kerran miettimään sitä, mikä minusta tulee isona. Fysiikka näyttää kovin todennäköiseltä, jollei äkkiä löydy jotain Nightwish-koulutusalaa, mutta epäilyksiä on siitäkin – haluanko laskea koko elämäni? Kuolen, jos joudun tekemään toimistohommia ja jotakin maanmittausta. Minä haluan kansainvälisiin tutkimustehtäviin, jonnekin kentälle mittaamaan maanjäristyksiä. Paha olla näin monitieteellinen ihminen, jos olisin kiinnostunut vain musiikista, valinta olisi helppo. Mutta mitä teet, kun musiikin lisäksi kiinnostaa geofysiikka, englannin kieli, pukuompelu ja vaikka mikä? Sanoin kerran kysyttäessä, että vaihtoehtoja on pianistista toimittajan kautta kemistiin – siitä sitten valitsemaan. Minun piti pitkään alkaa opiskella englantia, mutta mikä minusta sitten tulisikaan? Opettajana en kestäisi puolta päivää – jos en jaksa kuunnella, miten jaksaisin tolkuttaa? Kääntäjä minusta voisikin tulla, mutta onko sekään sitten jotain, mitä haluaisin? joutuisin kuitenkin kääntämään huonoja kirjoja? Jos olisin lähtenyt ammattipuolelle, konservatorion lisäksi ainoa oikea vaihtoehto olisi ollut ompelu, mutta entä sitten? Sitten minun pitäisi olla yrittäjä ja olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Minä viihtyisin lukiossa varmaan loppuikäni, voisin yhä opiskella monipuolisesti. Hitto, mitä alavaihtoehtoja on kärsimättömälle ihmiselle, joka tahtoisi vaihtelua, eikä haluaisi puhua ihmisten kanssa – osaksi ujouttani, osaksi lyhyttä pinnaani. Tämä sulkee pois sekä toimittajan homman (menetys!) sekä asiakaspalvelun (menköön!). Hoitajaksi en tahdo – lääkäri voisin olla, mutta en missään terveyskeskuksessa puhumassa mummojen flunssista. Tiimityö voisi loppujen lopuksi sopiakin minulle, jos vain muutkin kuin minä olisivat asialle omistautuneita – sellaista en vielä ole koulussa päässyt kokeilemaan.

I suppose life sometimes it doesn't go the way it was meant

Näköjään angstaan jälleen. Se on viime aikoina tullut muotiin – ehkä se johtuu tästä sadesäästä. En oikein osaa olla tekemättä mitään, en oikein osaa lomailla, ja vaikka kesän alussa sanoin muuta, voisin taas jo toivottaa koulun tervetulleeksi. Ainakin olisi tekemistä. Tosin tänään tekemisen puutteeni hälveni hieman, pääsin nimittäin pitkästä aikaa Vuotikseen, ja oli paljon lukemista, niin keskustelu-, ficci- kuin betauspuolellakin ja sain lehtijuttuni suurilta osin kirjoitettua. Mutta silti. Eilen vietin koko päivän katsomalla LotR-dokumentteja, ja illalla luin sitten jälleen Janea, koska piti tarkistaa sieltä yksi juttu, ja sitten jäinkin vähän koukkuun.

Televisiomme tuli tänään hulluksi ja alkoi mainostaa itseään.