Aamulla ensilunta maassa ja viimeisen koulupäivän tunnelma, vaikka ei se eroa muista, kiirekiirekiire aina, vaikka heräsinkin. Lapaskylmää ulkona, mutta palelemista ei, vaikka kaulus ei tahtonutkaan nousta kunnolla pystyyn. Koulussa rappukäytävässä ruokatunnilla hälytyslaitteen hypnotisoimana, elämä tuntui riippuvan epätasaisen säännöllisestä vilkkuvalosta, kunnes jaettiin todistukset ja yhteiskuntaopissa siteerattiin filosofeja. Ärsyynnyin ennakko-oletuksista vaikka olen välillä mustavalkoinen itsekin, ja jatkuvasta kinaamisesta vaikka eilen harmitti, kun yksi väittelijä ei enää ole luokalla eikä koulussa. Iltapäivällä neljän ihmisen kemiantunti ja syksyn ihana aurinko, joka ei lämmitä, lunta vielä valottomissa paikoissa, Blaketon siviileissä enemmän kuin ikinä. Kuva omien lasten pikkuserkusta lehdessä ja havainto konsertista jonka haluan katsoa. Lista siitä mitä tehdä syyslomalla tai mitä jättää tekemättä ja Hugh Laurie ja onnellinen ajatus siitä, että Elixia on nyt mennyttä, se vastasi käsitystäni helvetistä.

Tämä ei ole vielä tässä.