Understanding, so demanding

Katsoin äsken vähän aikaa Kultaista harmonikkaa – tai hopeinenhan se taisi niiden pikkuiitujen tapauksessa olla – ja viime vuoden voittaja soitti Sonatan FullMoonin. Tykkäsin tulkinnasta, mutta alkoi harmittaa – miksi harmonikansoittajat pääsevät televisioon soittamaan jotain Sonata Arcticaa kun pianisteja (joita on paljon enemmän) ei koskaan noteerata mitenkään, ja sitten kun pianokilpailuja on, niissä soitetaan tiukkaa klassista ohjelmistoa. Kävin äsken läpi esimerkiksi tutkintojen ohjelmistovaatimusten vikoja äidille: Bachia on paljon, mutta suurin osa siitä on täysin käsittämätöntä soittaa. Etydejä taitaa olla se yksi soittamisen arvoinen. Wieniläisklassinen – varsinkin Mozart – on tekopirteää pimputtelua. Vapaavalintainen kappale pitäisi löytää jostain sen suman keskeltä, joka on täynnä käsittämättömiä sävellajittomia, teemattomia tai muuten vain mahdottomia kappaleita. Itse pidän romantiikan selkeämmästä suunnasta, mutta 3/3:ssa soittamaani Schumannia aloin lopulta inhota, koska se oli niin yltiöromanttisen tylsä, siitä puuttui huippukohta oikeastaan täysin.

Oma riittämättömyyteni tuli myöskin vastaan, haluaisin olla musiikin kanssa tekemisissä loppuelämäni, mutta ei minusta ole solistityöhön koska olen kappaleiden suhteen nirso, ei orkestereihin koska.. no, en soita mitään orkesterisoitinta, eikä kanttoriksikaan. Muuten se olisi unelmatyö – unelmakoulutus oikeammin – mutta siinä joutuisi liikaa tekemisiin uskonnon kanssa. Siksi minua tavallaan masentaa kun katson itseäni nuorempia soittajia, jotka luultavasti pesevät minut mennen tullen. Ja olen kuulemma nyt sitten omahyväinen ja liian ylpeä, kun toivoin, etten aina joutuisi musiikkikoulun matineoissakaan kuulemaan jonkun kymmenenvuotiaan soittaessa lausetta ”Tuo soittaa kohta paremmin kuin sinä.” Saattaahan se olla tottakin, mutta luulisi että oma äiti voisi edes näytellä kannustavaa. Hän väittää aina, että minut on pidettävä maan pinnalla, mutta kun minä tiedän itsekin varsin hyvin oman tasoni, ja sen, ettei minusta ikinä tule muusikkoa. Mutta kun nyt vielä hetken saan olla paikkakunnan parhaita nuoria, niin tarvitseeko minua silläkin tasolla mollata jatkuvasti, kun se ei ole totta? Kuka tahansa niistä kymmenenvuotiaista voi olla seitsemän vuoden päästä minua parempi, mutta miksi sen pitäisi minua kiinnostaa?

Älkää nyt käsittäkö minua väärin, rakastan vanhempiani, mutta välillä minusta heidän käytöksensä tuntuu hyvinkin perustelemattomalta ja epäreilulta. En jaksa lähteä yksilöimään tapauksia, ainakaan paljoa, mutta olen alkanut pikkuhiljaa väsyä siihen, että olen lapsi, alaikäinen, voimaton tekemään mitään. Uhkailu ei ehkä ole mikään ratkaisu mihinkään, mutta minua väsyttää, että vanhempani voivat uhkailla minua mielensä mukaan (ei siis mitään uhkailua vaan asioita malliin turha pyytää että pääsisit jonnekin jos et nyt siivoa/tee jotain muuta.) enkä minä oikeastaan voi uhata millään takaisin. Sanotaan että nykyajan lapsilla on liikaa valtaa vanhempiinsa, mutta minulla ei ainakaan ole. En nyt sano, että pitäisi olla, mutta tietyissä tilanteissa turhauttaa kun tietää, ettei voi yksinkertaisesti sanoa mitään, millä olisi minkäänlaista vaikutusta. Jotenkin ne aina kääntävät kaiken niin päin, että minä olen se, joka on alunperinkin suuttunut jos korotan ääntäni (mitä minulla on taipumus tehdä kovin usein), vaikka he ovat ensin ärsyttäneet minut sietokykyni rajoille.

Toinen seikka mikä ärsyttää on luottamuksen puute. Vanhempani eivät luota keneenkään, eivät mihinkään. Eivät minuun, vaikka sanovat luottavansa, mikä minusta on taas hieman kohtuutonta. Tuntuu, että toiset pääsevät aina kaikkialle, vaikka vetelehtivät illat jossain kylillä, mutta minun pääsemiseni vaikkapa Jyväskylään ostoksille Haru-chanin kanssa keskellä päivää vaatii vähintäänkin perheneuvottelun, vaikka minä olen aina kotona tai vähintään kerron olinpaikkani. En ole käsittääkseni koskaan antanut aihetta epäluottamukseen, joten sellainen tuntuu aika epäreilulta. Nykyään tuntuu kauhean vaikealta selittää ihmisille, että pääasiallinen syy siihen, ettei pääse johonkin, on se, etteivät vanhemmat anna lupaa. Tavallaan se hävettää, varsinkin kun aika moni minunkin tutustani (nyt luen Haru-chanin ja Tipin heti pois), on sillä linjalla, että 'vanhemmathan eivät minun tekemisiäni estä'. Minä olen kuitenkin tilanteessa, jossa sitä estämistä on hankala estää – olen edelleen alaikäinen, en pääse täältä korvesta itsenäisesti pois kuin polkupyörällä, ja olen vielä kasvatettu kohtuullisen kuuliaiseksi. Nykyään ajattelen, että sitten kun olen täysi-ikäinen, saan päättää itse, mutta luultavasti 14.6.2008 käy ilmi, että niin kauan kun sinä asut tässä talossa me päätämme sinun asioistasi.

Sain luultavasti vanhempani kuulostamaan hirviöiltä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. He vain ovat, hmm, konservatiivisia ja hieman eri sukupolvea kuin minä. Synkistyneenä ja turhautuneena sitä vain kaivaa asioista niiden negatiivisia puolia ja unohtaa positiiviset.

Itse asiassa juuri tuollainen ajattelu ärsyttää minua aivan suunnattomasti. En haluaisi maailmasta mustavalkoista, mutta minua ärsyttää, että joissain asioissa nähdään hyviä puolia, vaikkei niissä pitäisi. En nyt puhu mistään Tukholman syndroomasta vaan siitä, että.. no vaikka Jane, ei sellaisissa asioissa kuin St. Johnin mukana Intiaan lähteminen pitäisi nähdä mitään positiivista, ei rippustakaan, siksi, että minusta koko ajatus on sietämätön ja kamala. Vaikka St. Johnin naiminen olisi karmaisevaa, olisi yhtä kamalaa jos Jane lähtisi sisarena. Miksi hitossa jokaisella pilvellä pitää aina olla ne valoisat reunukset?