Mitä sitten voi tulla päivästä, jonka ensimmäisen puoliskon viettää television ääressä katsoen kun Ewan McGregor ajaa moottoripyörällä. Se ei ollut suunniteltua, mutta olen varmaan tänään katsonut Subtv:tä enemmän kuin tätä ennen yhteensä. Ja olen jo kirjoittanut NaNonkin päivän sanat ja miettinyt, että jos siitä tehtäisiin elokuva, tämänpäiväinen kohtaus varmaan muuttuisi takaa-ajoksi, tai ainakin leikattaisiin sellaiseksi. Ja istuin taas ensimmäistä kertaa ehkä kahteen päivään pianon ääreen, vaikka kymmeneksi minuutiksi, in the dark woods we are suddenly upon a frozen fantasy, yläasteella kirjoitettu säe on soinut päässä koko viikon.

Olen koko päivän kitunut pahassa sokeripulassa, syysloman ensimmäiseen puoliskoon onnistuin olemaan syömättä karkkeja ja oli aika kevyt olo, mutta koko ajan kaipasi jotain sokeroitua, ja sitten piti kiskoa rusinoita ja vaikka mitä. Jään kai aika helposti koukkuun asioihin, ei se ole minulle terveellistä.

Kulunut viikko on taas osoittanut minut kauhean kylmäksi ihmiseksi tai vähintään sellaiseksi, joka ei ole enää pitkiin aikoihin ollut lähelläkään tätä maailmaa ja realismia. Nyyhkin torstai-iltana tukkoisesti kun Kate Rowan kuoli ja samana päivänä olin muutenkin jotenkin sekaisin, hupsu ja hassu, mutta en ole edes onnistunut järkyttymään asianmukaisesti Jokelan kouluammuskelusta. On se toki kauhea asia, mutta se ei ole oikeastaan koskettanut minua mitenkään, ja poden huonoa omaatuntoa sen takia. Oikeastaan olen puhunut siitä vain kerran, ja sekään ei ollut mitenkään suoraan, analysoin vain äidille keskiviikkoiltana autossa, kuinka minua ärsyttää se, että kaikki vastuu nuorten väkivaltaisuudesta tuupataan television ja videopelien niskoille. Koulussa koko asiaa on tuskin mainittu, yhteiskuntaopin opettaja sanoi, että voidaan puhua jos haluatte, mutta sekin keskustelu oli enemmän sellaista syiden ja seurausten analysointia, ei mitään millaisia tunteita tämä teissä herättää, ei onneksi, koska minä en haluaisi myöntää, että minua ahdistaa puhua koko asiasta siksi, etten tunne yhtään mitään. Kai se on minulle 'siellä jossakin', ehkä kaiken pitää sattua omalla takapihallani ennen kuin pystyn jotenkin järkyttymään.

Ja jotenkin olen muutenkin vähän vinksallani, kun suren vain fiktiivisten henkilöiden kuolemia, ja niitäkin enemmän aina muiden henkilöiden reaktioita. Moulin Rougessa minut saa itkemään takuuvarmasti vasta se, kun Christian aloittaa sydäntäsärkevän parkumisensa. Torstain Sydämen asialla -jaksossa itkemiseni alkoi tasan siitä, kun Blaketon kuuli Katen leukemiasta tultuaan juuri huutamasta Nickille. Vaikka en ole nyt oikeastaan erityisen masentunut, minusta tuntuu silti välillä, että pitäisi vihdoinkin hankkiutua jonkinlaiselle psykologille but God I don't even want to be better.

Pitäisi kai kirjoittaa vähän lisää. Niin kliseinen nimi kuin Elizabeth Wilson onkin, se tuntuu tämänhetkisistä henkilöistäni sopivan parhaiten kantajalleen (tietysti Dejesuksen siskojen lisäksi), ja ehkä jo ensi luvussa pääsen kirjoittamaan hänenkin näkökulmastaan. Eihän siihen mennytkään kuin vähän kauemmin kuin kuvittelin. Illan tavoite on siellä 19k:ssa, jos en sitten päädy katsomaan Vikatikkiä taas.