Minusta on tullut ihan järkyttävän vainoharhainen, ainakin siihen nähden, ettei minulle ole koskaan tapahtunut mitään, miksi pitäisi pelätä. Tänäänkin lähdin kävelemään koulusta kauppaan kun vanhemmat olivat tulleet sinne, ja matkalla kuului jotain ihmeen huutoa, ja minä ihan säikkynä katselin siinä, että mitämitämitämissä? Sitten tulin sellaisen rakennuksen taakse ja katselin koko ajan taakseni, että onko se tuo pyöräilijä joka huusi ja mitä jos se tulee ja mitä jos mitä jos. On vähän mielenvikainen olo, tarkkaillaanko minua. Joskus olen uskonut myös siihen, että jos jossain nauretaan, niin ne nauravat välttämättä minulle. Sitten on sanottu, että se on lähinnä vain itsekeskeisyyttä. En minä tietääkseni kuvittele, että maailma pyörii minun ympärilläni (vaikka oma maailmani niin tekeekin), mutta jos joku porukka rämähtää nauruun juuri silloin kun minä satun kulkemaan ohitse, se herättää tiettyjä ajatuksia, jotka sitten leviävät. Sitä paitsi olen ollut koulukiusattu, ja se on sellainen haava, joka ei mielestä ihan kevyesti lähde pois. Alkaa ajatella, että kun joskus on ollut inhottu, niin sitten sitä on aina. Joskus tuntuu jopa jossain nettiyhteisöissä, että ne tietävät minun olevan ihminen, jota pitää syrjiä. Ikäänkuin minusta jotenkin paistaisi se, että olen joskus joutunut jonkun silmätikuksi, ja sitten minun pitäisi olla loppuelämäni joko silmätikku tai sellainen, jota ei huomioida ollenkaan. Ja kai olen aina ollut jotain niiden välimaastoa. Joskus minut saatetaan jopa huomata, mutta yleensä sulaudun seiniin. En ehkä tarkoituksellisesti, vaikka arka olenkin, yleensä joudun vain juttujen ulkopuolelle kun aletaan puhua ihmisistä joita en tunne tai viikonloppujen bileistä. Viimeksi kun minua on mielestäni kiusattu, oli se niin hyvin naamioitua, ettei siitä oikein voinut kertoakaan kenellekään. Eihän se ole kiusaamista, jos toinen tulee kysymään mitä kirjaa luen. Ei, vaikka se tulee pilkallisella äänensävyllä ja päälle vielä kommentti ”en oo kuullukaan, ei voi olla hyvä”. Eihän siinä haukuta kuin kirjaa, ei se kohdistu minuun millään tavalla, vaikka minuun se on kohdistettu. Sehän oli vain ystävällinen kysymys. Nykyäänkin kuvittelen usein ystävällistenkin kommenttien sisältävän jonkinlaisia piilokärkiä. Usein huomaan niitä tai ainakin kuvittelen huomaavani, mutta en reagoi niihin mitenkään, kiittelen vain kauniisti. Sitten tunnen itseni Lukeksi Emilyn naamioitujen solvausten ristitulessa. Ajattelen, että sanoja pitää minua ihan tyhmänä, etten muka tajunnut sitä piikkiä, mutta sitten jos väittäisin tajunneeni, eikä siinä sellaista olisikaan, niin aiheuttaisin vain entistä enemmän mielipahaa.

Säikyn edelleenkin aivan hirveästi kaikkea. Jokin aika sitten ollessani tädillä säikähdin ihan sairaasti kun postiluukku rapsahti päiväpostin tullessa. Mahdan olla paniikissa sitten jos joskus muutan kerrostaloon asumaan, ensimmäisen viikon valvon yötkin kun pelkään sitä postiluukun rapsahtelua. No, ehkä ei, mutta silloin säpsähdin kyllä sitä ääntä. Mutta tänään sain melkein sydänkohtauksen kun huomasin käsivarrellani hämähäkin. Kärsin lähes elämää rajoittavasta hämähäkkikammosta, ja nyt kiljuin todella kovaa, en ole aikoihin kiljunut niin. Onneksi äiti tuli pelastamaan minut. Nykyään saatan jopa sietää lattialla vilistävää hämähäkkiä kunhan se pysyy kaukana minusta, mutta jos yhtään lähempänä huomaan äkisti hämähäkin, saan kyllä jonkinasteisen panikkireaktion. Pelkään itse otusten lisäksi sitä, että tapaan hämähäkin koulussa tai jossain muulla julkisella paikalla, koska siinä tilanteessa en todellakaan voi itselleni mitään. Alan kirkua ja sitten mahdollisesti itkeä, eikä paikalla ole ketään myötätuntoista, kaikki vain nauravat. Myönnän, saatan joskus nauraa itsekin jos joku säpsähtää jotain kärpästä, mutta ei siinä ole enää mitään nauramista, jos sen jälkeen menee ihan lukkoon. Minä en ymmärrä miksi se on niin vaikeaa käsittää, että jotain asiaa vain ihan oikeasti pelkää. Paljon eivät myöskään auta 'eihän tuossa ole mitään pelättävää' -selkääntaputtajat. Kyllä siinä on pelättävää, enkä minä voi olla pelkäämättä hämähäkkejä sen takia, ettei niissä ole mitään pelättävää. Ei niissä mitään pelättävää olekaan, en minä pysty määrittelemään miksi minä niitä pelkään. Mahdollisesti sen takia, että ne ovat hämähäkkejä? Enkä pysty katsomaan edes kuvia. Kerran jossain lehdessä oli artikkeli hämähäkkipelosta, mutta minä en saanut luettua sitä, ennen kuin olin pyytänyt isää peittämään sivuilla olevat hämähäkinkuvat. Mikähän logiikka siinä oli – ”kukaan araknofobinen ei varmastikaan lue tätä, khihihi”.

Sinänsä kummallista, että pikkuotusten kammoni rajoittuu hämähäkkeihin. En tykkää muistakaan ötököistä pätkän vertaa, ja saatan säikkyä niitä, mutta yllätysmomenttia lukuunottamatta ei mikään paniikki iske. Jos ampiainen tulee lähelle, minä pysyn tyynenä paikallani.

Viimeinen koe edessä. Ykkösistä taitaa olla huomenna koe enää kahdeksalla, se on se kuuluisa matematiikka. Löysin äsken netistä jotain harjoitustehtäviä, täytyy niitä yrittää ährätä. Tämänpäiväinen fysiikka meni luultavasti ihan mukavasti, vaikka laskinkin intensiteettitasoa luultavasti aivan omalla menetelmällä. Tai kaava oli oikein, mutta soveltaminen hieman mielenkiintoista. Tulos saattaa kuitenkin ihan hyvin olla oikein, ja sehän se on pääasia. Tarkoitus pyhittää keinot :) Tasapainitilanne *reps*<

Tänään tuli taas oltua koneella, ja eksyin pitkän tauon jälleen katsomaan legendaarista They're taking the Hobbits to Isengard -videota. Sille ja erinäisille faniversioille tuli sitten naureskeltua. Se on kyllä niin kulttikamaa. Tästä päästäänkin osuvasti Terry Pratchettin pohdintaan siitä, mikä on kultti, ja voiko kultin asemasta koskaan 'nousta' pois arvostetuksi asiaksi. Tätä hän tietysti pohti Tolkienin tiimoilta. Ainakaan elokuvien jälkeen on vaikea ymmärtää, miksi TSH enää olisi 'kulttikirja', mikäli kultti nyt määritellään suht' pienen porukan 'palvotuksi' asiaksi, kuten minä sen käsitän. En nyt puhu sen enempää TSH:n kirjallisesta arvosta, sillä minä en ole mikään oikea henkilö sitä kommentoimaan. En minä tiedä, mikä tekee kirjasta kirjallisesti suuren, mutta TSH on ainakin tehnyt suuren vaikutuksen, joten sitä on arvostettava.

Kirjoista pääsenkin siihen (taidankin tänään olla aasinsiltatuulella, yleensähän minun jutuissani mennään asiasta suoraan kukkaruukkuun), etten todellakaan ymmärrä kirjastomme systeemiä. Olen tässä vähän aikaa miettinyt, että Susan Cooperin Pimeä Nousee -sarja pitäisi lukea uusiksi, ja nyt kun siitä tuli Käärmeessäkin puhetta, niin ajattelin viimein vääntäytyä kirjastoon ja lainata se. Niin eikä mitä. Ykkösosaa ei ole hyllyssä, ja kun sen luin joskus 2003, niin haluaisin mielelläni aloittaa alusta. Katsoin sitten rekisteristä, että missä mokoma on, niin siellä se näkyy röhnöttävän sivukirjaston hyllyssä. Osat kahdesta viiteen ovatkin sitten pääkirjastossa. Tuolla varmaan ajatellaan vähentää lainaaminen minimiin, sivukirjastosta varmaan kukaan muutenkaan lainaa mitään, ja pääkirjastosta ei voi, kun siellä ei ole ykkösosaa. Sitten minä en edes uskalla kysyä siitä niiltä kirjastotädeiltä sitä. Tuntuu, että nekin inhoavat nykyään minua, vaikka ne olivat kauhean mukavia silloin, kun olin siellä TETissä. Ja kysyä vielä uskaltaisinkin, mutta minusta tuntuu jotenkin typerältä maksaa varausmaksua kirjasta, joka on kuitenkin periaatteessa samassa kirjastossa, eikä ole edes lainassa. Joskus pari vuotta sitten jouduin odottelemaan LeGuinin Kaukaisinta rantaa ihan törkeän kauan, kun en viitsinyt sitä varata ja se oli sitten tulossa jonakin kesäsiirtona sinne. Nytkin päätin sitten odottaa jonkin aikaa ja kysyä sitten vasta joskus kesäkuun puolivälissä, jos ei näy.

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa ehkä viikkoon käymään Vuotiksessa, ja huomasin, että minulle oli tullut jopa kaksi betauspyyntöä. Toinen oli jopa Vehkalta, ja olin että 'mitä, Vehka kirjoittaa HP-ficciä? Wau.' Minusta betaaminen on kivaa, mutta sitten kun lukee jossain Risingillä ihmisten kilometripalautteita, niin alkaa miettiä, että miksi minä en ikinä tajua mitään järkevää. Tiedän, että sitäkin oppii kun harjoittelee, mutta ei sekään ole niin helppoa, varsinkaan tällaiselle ihmiselle kuin minä, jolla ei aina pyöri päässä oikein mitään. Kieli- ja kirjoitusvirheiden oikomisesta tosin nautin, ja olen harrastanut sitä siitä lähtien kun opin lukemaan, eli jostain neljävuotiaasta. Toissakeväänä minulla oli 10 vuotta lukutaitoa -juhlavuosikin :D

Minä voisin vielä jatkaa tätä itseni analysointia, mutta rajansa kaikella. Matikka kutsuu *huokaus*. Epäilen, että tämänkaltaiset tekstit antavat minusta kauhean itsekeskeisen kuvan, mutta kuten jo alussa sanoin, vain omassa maailmassani. Miten sitä voi olla olematta itsekeskeinen, kun yleensä asioita tarkastelee kuitenkin omasta näkövinkkelistään. Kuten Nietzschekin sen totesi, absoluuttisia totuuksia ei ole, on vain näkökulmia. Tulee mieleen se kansanosa, joka on sitä mieltä, että ihmiset pitäisi hävittää maapallolta. Okei, ihminen on tuhonnut tätä paikkaa aika paljon, mutta haloo! olet itsekin ihminen ja minä en näe tuollaisessa ajattelusta oikein mitään järkeä. Miten voi ehdottomasti vihata ihmisiä jos on itsekin sellainen. Minäkin olen jossain määrin ihmisinhoaja, mutta se nyt johtuu siitä, että suuri osa tapaamistani ihmisistä on jonkinasteisia ääliöitä. Eivät kaikki tietenkään, mutta jotkut.

The piano keys are black and white
but they sound like a million colours in your mind
-Katie Melua