Why, you just won't leave my mind
Was this the only way?
I couldn't let you stay
-WT: Jane Doe

Sen seitsemän päivän työputki alkoi tänään. Väsyttää jo valmiiksi, tänäänkin eväät loppuivat jo kahden aikaan, ja sitten piti kärvistellä neljä tuntia ilman ruokaa. Kamalaa. Taisin suututtaa ihmisiä tänään. Toisaalta pääsin jo kolmanteen Potteriin ja tapasin Lupinin, ettei ihan harakoille sentään mennyt.

Olen hämmästellyt paria musiikillista asiaa. Dark Passion Play löytyy jo kai kokonaan netistä, eikä ihan pysty käsittämään ihmisiä, jotka sellaista tekevät. Varsinkin Nightwishin ollessa kyseessä, haluan säilyttää jännitykseni sinne julkaisuun. Eihän joululahjojakaan etukäteen kurkita. Omatuntoni on tällä kohtaa puhdas, DPP kolahtaa postilaatikkoon toivottavasti jo julkaisupäivänä.

En jaksa alkaa saarnata piratismista, koska se olisi hieman kaksinaismoralistista. Sen sijaan ihmettelen toista kummastelunkohdettani. Googletin vähän löytääkseni sen Churchillin puheen, jota kuullaanWithin Temptationin Our Solemn Hourissa. Löysin kyllä jotain, mutta en jaksanut alkaa miettiä, miten se oli pätkitty. Löysin kuitenkin myös jonkin suomalaisen levyarvion THoE:sta. Sitten päädyin lukemaan saman miehen arviota The Silent Forcesta. Arvio levyn alkupuolesta oli yhtäpitävä oman mielipiteeni kanssa, mutta sitten tuli kyllä pahanlaatuinen näkemysero, kun arvostelija (anteeksi, en muista nimeä) väitti että Memories olisi ehdottomasti levyn paras kappale. Minä lähes skippaan Memoriesin aina, kun levyä kuuntelen, se on sen verran rasittava kappale. Ja minun mielipiteeni sitten tiedoksi vain ovat ainoita oikeita ;)

Tuon piti olla se minun ihmetyksenaiheeni, mutta siitä sainkin sysäyksen vähän laajempaan, nimittäin WT:n sinkkuvalintoihin. Stand My Ground ja What Have You Done ovat ihan kelpo kappaleita, mutta jostain kumman syystä tuntuu, että muiksi sinkuiksi pistetään niitä huonompia biisejä. SF:ltä vaikkapa See Who I Am ja Jillian olisivat iskeneet ihan täysillä, ja THoE:lla on tietysti Our Solemn Hour ylitse muiden.

En koskaan oikein saanut käsitettyä esimerkiksi Memoriesin hypeä, eikä se tilanne ole mihinkään muuttunut. Ja sama pätee oikeastaan kaikkiin balladeihin, kypsyn kuuntelemaan niitä hyvin pian. Ystäväni hehkuttavat tiettyjä raitoja ja minä käytännössä kuolen tylsyyteen niitä kuullessani. Suurin osa näistä kappaleista on vallan kauniita, ja saavat kyllä oikeassa mielentilassa aikaan voimakkaita tunnereaktioita. Vaikkapa Memoriesin melodia kyllä on järkyttävän nätti, mutta kun ei iske niin ei iske. Taisin huhtikuussa kehua Forgiveniä? Voi luoja. On tietysti balladeja joihin en kyllästy minäkään, mutta jokainen kaunis kappale ei automaattisesti ole ihanamuihaahsydän vielä viikon päästäkin. En tiedä onko se oikein järkevää, mutta jos saan yksittäisen uuden kappaleen, se kyllä joutuu vähäksi aikaa repeatille - pieni rasituskoe - kestääkö sitä. Minulla on tietysti vaativa maku; balladilla, josta kasvaa jotain mahtipontista on heti paremmat mahdollisuudet kuin tasapaksulla.

Aioin esittää jonkinlaisen puolustuksen mielipiteelleni, mutta jätän sen tekemättä, koska se vaikutti naurettavalta.