Tänään opin etten ole mitenkään mystisesti talven aikana oppinut peruuttamaan peräkärryn kanssa. Kyllä se  ehkä suoraan onnistuisi jos saisi olla rauhassa ja keskittyisi eikä olisi varsinaisesti mitään kohdetta, mutta kauheasti ei ehkä auta, että a) kuormasta ei näe yli, ympäri eikä läpi, b) toinen peili on jossain ihan muualla kuin pitäisi, c) ohjeita ei kuule, d) vieressä istuu kahdeksanvuotias ipana laukomassa itsestäänselvyyksiä kuten "se menee linkkuun!" tai "se osuu puuhun!" ja e) pitäisi pystyä osumaan kapeaan väliin puun ja tallin välissä. Muilla kerroilla olin fiksumpi/laiskempi ja ajoin läpi ja seuraavan pellon kautta takaisin.

Ja neuvoin sille muksulle ajamista ja ajoin itse edestakaisin sitä kirottua mäkeä metsän läpi seuraavalle pellolle, siinä on niin paljon kiviä raiteilla että jos ei tietäisi paremmin, uskoisi traktorin kaatuvan. Ja todistin myös, että hyvin kulkee käsijarru päälläkin ylämäkeen... Ei siellä autokoulussakaan sitten mitään opetettu (autokoulua kun on hyvä syyttää kaikesta).

Ja kun tässä on vielä kaksi kokonaista päivää hyvää mietintäaikaa, niin ajattelin sitten vielä uudelleenjärjestellä kulkemistani miittiin. Angstasin junamatkasta ja lippujen ostamisesta, ja olin jo lähes saanut totuttua ajatukseen kun äiti heitti että "vai menetkö linja-autolla?" (ajatus ei jostain syystä ollut pälkähtänyt minun päähäni) ja ajatus alkoi selvittelyn jälkeen kuulostaa hyvältä. Pohjimmainen syy on kyllä se junakammoni (olen edelleen sitä mieltä että olisi ollut kiva päästä junaan/laivaan/lentokoneeseen/ratikkaan(/paikallisliikenteen linja-autoon [22]) kun oli pieni ja söpö eikä nyt kun ihmiset katsovat vain että tuokin on tuollainen maalaisjuntti kun ei osaa edes junassa/jne matkustaa. Oikeasti ainoa julkinen kulkuväline jota en pelkää on juuri kaukoliikenteen linja-auto. (Onkohan tälle joku hieno fobia-nimi?)), mutta on siihen ihan järkeviäkin perusteita. Junalla mulla olisi kaksi vaihtoa mennen tullen (ja se aivan ensimmäinen on vielä sellainen viiden minuutin hyppy ja menen takuulla paniikkiin vieraassa paikassa vaikka ei tarvitsisi vaihtaa raidettakaan jos mulla on vain viisi minuuttia. Bussilla on yksi vaihto paluumatkalla. Plus linja-automatka on lyhyempikestoinen ja halvempi. Opiskelijabudjetti kuitenkin. Ehkä otan junavaihtoehdon ensi vuonna (siis jos en saa tämän vuoden miitistä jotain kamalia traumoja, mikä voi sekin minun kohdallani olla ihan todennäköistä).

Nyt on taas se vaihde päällä etten haluaisi lähteä. Tunne on vaihdellut hullusta odotuksesta silmittömään miksi helvetissä minä sinnekin ilmoittauduin, en mene! -angstaamiseen. Mutta toisaalta on hauskaa että äiti suhtautuu asiaan aika eri tavalla kuin vielä viime vuonna. Kai se osittain tajuaa sen että ei se varsinaisesti voi estää minua lähtemästä ainakaan samalla määräysvallalla kuin ennen, mutta nyt olen puhunut sen kanssa ruoasta ja matkoista ja säästä ja vaikka mistä. On se vieläkin kai vähän skeptinen ja kai se on ymmärrettävää, mutta ehkä se ei sittenkään ole ihan niin ylihuolehtiva kuin luulin. Laiha lohtu tietysti alaikäisille, joiden vanhemmat eivät vain suostu (joita tänäkin vuonna on ollut), mutta kai se täysi-ikäisyys muuttaa edes jotain. Tai sitten minä kuvittelen.