Can you stop the fire / Can you stand to fight her / You can't stop the fire / You won't say the words

Tänään täytin 17. Se on pelottavaa – kirjoitin luvun tuohon ja jäin hetkeksi pohtimaan, pitääkö se paikkansa. Minä kun olen jotenkin jämähtänyt vuosikymmenen alkuun, joten minun on vaikeaa hyväksyä sitä, että '92 syntyneetkin täyttävät jo viisitoista, saati sitten sitä, että itse olen seitsemäntoista. Hyvänen aika, silloinhan on jo vanha, vai kuinka?

Itse näen tällä hetkellä tämän iän vähän kuuttatoista vanhempana ja toivottavasti edes vähän fiksumpana. Vaikka täysi-ikäisyyteen on vuoden verran aikaa, on seitsemäntoista vuoden ikä pehmeä lasku siihen. Pikkuhiljaa pitäisi saada vanhemmatkin uskomaan, että en itse asiassa enää ole se kymmenenvuotias pikkutyttö, joka kaipaa suojelua kellon ympäri. Toisaalta, en tunne itseäni juurikaan vanhemmaksi kuin vuosi sitten tai kolmetoistavuotiaana. Kai sitä aina syntymäpäivänsä aamuna odottaa heräävänsä jotenkin uudenlaisena ihmisenä, mutta eihän se menekään niin.

Tänään olin kauan kaupassa häiritsemässä Haru-chanin työntekoa. Kävin kirjastossa ja lainasin ensimmäisen Annan. Leivoin kinkkuhyrriä, olin laittamassa peräkärryyn laitoja. Nauhoitin oman version Listen to the Rainista ja puhuin englannin tunneilla käymisen turhuudesta. Kuuntelin Evanen Missingin monta kertaa ja soitin viulua paremmin kuin koskaan ennen.

Isn't something missing? Isn't someone missing, me?