Okei, minulla oli ihan valmista tekstiäkin tänne, mutta jostain syystä en sitten saanutkaan sitä tänne laitetuksi. Hassua, ei sitä vaikea kirjoittaa ollut, vaikka yleensä minun on vaikea kirjoittaa yhtään mistään henkilökohtaisesta, vaikka se sitten olisikin vain minun omille silmilleni. Valaistakoon nyt sen verran, että se liittyy tämänhetkiseen mesen henkilökohtaiseen viestiini the most insane love, ja että kyse on jälleen kerran silkasta fiktiosta, mutta siihen vedän nyt rajan. Julistan outojakin asioita ihmisille, eikä tuo nyt edes ole mittapuullani outoa, mutta tämän minä haluan pitää itselläni. Ainakin vähän aikaa.

Eilen kuitenkin valvoin kahteen ruudun ääressä ja kuuntelin anteeksipyytelevää pianoa Your Songin instrumentaalissa, ja lopetin jälleen kuolemaan ja Into the Westiin. Elämästä tulee vaikeaa kun siitä tekee sellaista, vähän mukaillen ajatusta jonka kirjoitin tänään, kun piti kirjoittaa joko jyrkästi vastustava tai kiihkeästi kannattava vastine mielipidetekstille, ja eri mieltä on usein helpompi olla. Tällä kertaa olen tehnyt elämästäni vaikeaa melkein vapaaehtoisesti, ja se antaa minun ehkä olla poissaoleva ja haaveileva.

Inhosin kolmen koululaisvuoroa, olla siellä yksin hälisevän yläasteen keskellä, ja miettiä olenko minä vieläkin samanlainen. Tuskin se mihinkään mitenkään vaikuttaa, että osaan vähän vektorilaskentaa, jos en osaa käyttäytyä. Inhosin typeriä murtolukuja ja vesivoimaloita, ja inhoan sitä, että pitää jaksaa sopia asioita melkein virallisten ihmisten kanssa. Tekee mieli vain olla epäsosiaalinen ja käpertyä johonkin nurkkaan haaveilemaan asioista, joita ei koskaan tapahdu. Olisi niin paljon helpompaa, jos ei tarvitsisi puhua kenenkään kanssa, eikä ehkä sittenkään, koska minä olen puhelias ihminen, vaikka se kyllä riippuu täysin seurasta.

Ja nyt kun minua oikeasti huvittaisi kirjoittaa niin paljon, että kirjoitin jopa käsin koulussa, ainoa, mitä saisin ajatella ovat torstai-ilta ja perjantain puhe. Taas haluaisi istua pianon ääreen ja laulaa syksystä ihan spontaanisti, mutta pitää käydä uusimassa filosofiankirjan laina ja alkaa valmistautua koeviikkoon.

Tänään aamulla koin sellaisen sekunnin kymmenesosan todellisen syysaamutunteen, se on niitä minun ihmeellisiä tunteitani, joita en edes yritä selittää, koska ei niitä kukaan ymmärrä. Myöhemmin päivällä puolustin syksyä kun sanottiin, että kesästä saisi mennä suoraan talveen. Syksy on iskostunut päähän vasta hiljattain - vielä pari vuotta sitten olisin yhtynyt valitukseen sateesta (vaikka eihän minun siellä tarvitse kävellä) ja pimeästä, mutta nyt minusta kaatosadekin on kaunista, vaikka housunlahkeiden nauhat ovatkin inhottavat kastuneina ja aina auki.

Vatsaan sattuu, enkä minä siltikään ole oikeastaan onneton - ei siitä ole ehkä mitään hyötyä. Filosofiassa puhuttiin jotain onnellisuudesta päämääränä, mutta en minä tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Kai sitä haluaisi olla mieluummin onnellinen, mutta siinäkin pitäisi olla joku särmä, johon tällainen kirjallisuusromantikko voisi aina jäädä kiinni ja inspiroitua. Voi luoja, tulisipa jo marraskuu, haluan todellakin päästä purkamaan omaa narukerääni.