Minun piti kuolla viime yönä, mutta niin ei sitten käynytkään. Ei syytä huoleen – en haudo mitään erityisen itsetuhoisia ajatuksia, näin vain sellaista unta. Oli sellainen synkkä ja myrskyinen yö ja minä kuivasin rätillä lattiaa jonkun viime vuosisadan alun koulun johtajattarena, ja tiesin kuolevani ihan kohta sähköiskuun (joo joo, ollaan sitten epätarkkoja), mutta myös palaavani sitten nykyisyyteen kuolleista. Minulla oli jopa kannettava siellä, ja siihen päätin kirjoittaa viimeisiä mietelmiä ennen kuolemaa. Valitettavasti herätyskello ehti ennen sähköiskua, ja olin herätessänikin hengissä.

Olen ollut nämä pari viikkoa aika luonnottoman pirteä. Toki aamulla yhdeksältä on pakostakin koulun vieressä asuvia pirtsakampi kun on herännyt kaksi tuntia ennen heitä, mutta muutenkin. Tajusin tänään, että varmaan muiden ihmisten hyvinvoinnin kannalta murjottamispäiväni ovat parempia, sillä olen energisenä vielä ilkeämpi muille kuin normaalisti. Kai se johtuu siitä, ettei ole kesällä nähnyt ketään, ja sitten pitää sanoa kaikkea mahdollista, tai sitten se yksinkertaisesti kielii siitä, että minulla on jokin luonnehäiriö. Myrtsinä kun olen veemäinen vain niitä kohtaan jotka ärsyttävät minua (muista pysyttelen kaukana), mutta pirteänä auon päätäni vähän kaikille. Itsehillintä ei pidä koskaan, ja pelkään sitä päivää kun taas lyön kunnolla yli ja loukkaan jotakuta vähän suuremmassa mittakaavassa.

Mutta lukuunottamatta tunnontuskia minulla on ollut ihan mukavaa. Olen vihannut äidinkieltä koko viime vuoden, koska siinä pitää ajatella niin syvällisesti, ja yhtäkkiä huomasinkin pitäväni argumentaatioanalyysin tekemisestä, ja ainakin reilusti enemmän kuin novellianalyysista. Ja voiko olettaa meiningin olevan jotain muuta kuin levotonta jos perjantain kaksi viimeistä tuntia ovat fysiikkaa? Voisin tarjoilla väsyneitä helmiä tältä kerralta.

Muutamat henkilöt ryhmässämme alkoivat pohtia sitä, miksei ihminen pysty nostamaan itseään esimerkiksi hiuksista ilmaan, ja Keijo kieltäytyi selittämästä tilannetta taululla. Nyt se vaivaa seuraavat kaksitoista vuotta.

* * *

Keijo: ”Onneksi tässä ryhmässä ei ole tyttöjä.”

* * *

(Taustaa: Hra N oli 'arvostellut' argumentaatioanalyysini äikäntunnilla (ja positiivista palautetta olikin :D))
Hra N: ”Hei, eiks ton pitäis olla 9 eikä 4? Typo! Siinä Steelin kirjoituksessa oli muuten joku typo, sellanen että olit varmaan vaihtanut lauserakennetta tai jotain, ihan kaamea typo.”
Steel: ”Voi ei, miten mä voin elää itseni kanssa... pitää mennä hyppäämään jostain jyrkänteeltä.”
Hra N: ”En mäkään voi nyt elää.”

* * *

Keijo: ”Taas käytetään tätä kosinilausetta. On se hyvä ettei täällä ole sieltä lyhyen puolelta ketään, niin voidaan käyttää tätä.”
Steel: ”Miten ne pystyy elämään ilman kosinilausetta...?”

* * *

Tällaista meillä. Eivät nuo kyllä ole yhtään niin hauskoja enää kirjoitettuna, kun minulla on tämä esitystaito vähän hukassa.

* * *

Fysiikkaa noin 1 ½ viikon takaa, aiheena liikkeen suhteellisuus:
Keijo: *piirtää taululle kuvan* ”Jos tässä junan hyllyllä on jokin kappale, niin miten se sieltä putoaa junassa olevan tarkastelijan mielestä?
Steel: ”No vaikka suoraan alas?”
Keijo: ”Niin, eli se putoaa Steelin päälle.” *piirtää toisen kuvan* ”No millainen rata sillä on sieltä ratapenkereeltä katsovan mielestä jos siinä junassa ei ole seiniä? Se kyllä edelleen putoaa Steelin päälle.”