suddenly my seer is on my side

Ainakin tuntuu siltä, että olen laiminlyönyt tätä blogia (ainakin kirjoitetun tekstin määrässä) perinteisen päiväkirjan hyväksi, mutta kai se on ihan luonnollista kiertoa – paperille olen kirjoittanut huhtikuun jälkeen aika lailla vähemmän. Joskus kesällä kirjoitin ihan säännöllisesti blogitekstiä silloin kun en ollut netissä – Vuodatusta-kansioon ei taida olla tallennettu pahemmin mitään moneen kuukauteen.

Sitten kyllästyin lyhyisiin huomautteleviin teksteihin (taisin viimeksi luvata jotain pidempää...) varsinkin kun etsin äsken yhtä tekstiä korjatakseni yhden linkin ja huomasin, että aiemmin on tullut kirjoitettua... pidemmin. Ehkä multa vain loppuivat aiheet ja palasin siihen vanhaan ja tuttuun malliin; yläasteaikaiset päiväkirjani koostuvat lähes täydellisesti koulussa käydyistä enemmän tai vähemmän typeristä keskusteluista/tapahtuneista asioista. Niiden lukeminen on ihan parasta, sillä vaikka ainakin omiin silmiini rivien välistä paistaa silloin tällöin kirkkaasti yksi asia, repeän niille ihan joka kerta.

Ehkä itsesensuurini on viimein herännyt (tai syntynyt), sillä olen pelännyt koko ajan sitä, olenko ehkä kenties liiankin avoin – joistain asioista en kirjoita edes yksityiseen päiväkirjaan, tai jos kirjoitan, harrastan raskasta piilottelua, vihjailua, peittelyä. Voisin sanoa että se johtuu horoskoopista – jossakin mainiossa luonnetta horoskoopin perusteella luotaavassa kirjassa sanottiin, että kaksoselle ei tarvitse sanoa ”sano se, mutta älä kirjoita sitä paperille”. Tosin minä en kyllä puhukaan mistään. Mietin joskus että minä, Haru ja Tipi ollaan kyllä maailman omituisimpia naispuolisia ystävyksiä – me puhutaan ns. tyttöjen juttuja hirveän vähän, minä en ainakaan ole koskaan puhunut mistään ihastumisistani mitään (ei sillä että ihastuisinkaan jokaiseen vastaantulijaan, mutta silti), eikä se vain tunnu luontevalta. Eikä minua haittaa pätkän vertaa puhua mieluummin kirjoista tai musiikista tai koulusta tai maailmanpolitiikasta, ei meillä kotonakaan ole kauhean avoin ilmapiiri ”henkilökohtaisia asioita” kohtaan.

Niinpä olen siis sysännyt suurimman osan esimerkiksi Eclipseä (tai lähinnä omaa suhtautumistani siihen) koskevasta analysoinnista oikealle paperille. Se oli suurimmaksi osin sitä, että yritin järjestellä ajatuksiani sen suhteen, olenko vain romantikko vai kenties häiriintynyt, eikä sitä ole mitään mieltä kerrata julkisesti. Lähinnä sellaista pintaa, että valvoin Eclipsen kanssa 25.-26.12. yön lähes läpi ja seuraavana päivänä yritin tietoisesti harhauttaa ajatuksiani (kuriositeetti: distraction!) Vikatikillä. Mutta suunnilleen sen olen jo kertonutkin. Lisäksi yritin saada selvyyttä siihen, olenko oikeasti häiriintynyt, vai kärsinkö yksinkertaisesti teinixangstista. En päässyt selvyyteen. Paitsi ehkä siitä, että tuollainen teinixangstaaminen on kauhean ärsyttävää, kun sitten kaikki nuorten ihmisten masennus leimataan niin, että ”tuokin on muka masentunut kun se on muotia.” Yhdellä tutullani oli joskus sellainen julistuskausi (”Siis mä oon niin masentunut”), mikä ei varsinaisesti tehnyt siitä uskottavaa. Minä olen tällainen pirun tragedienne, ja saatan vaikuttaa omaan kurjuuteeni asenteellani, mutta se on oikeasti inhottavaa kun ei itsekään tiedä miksi on maassa – onko se ”aitoa” vai vain ”teiniangstia”. Miten sitä voi joku muu sitten tietää?

Juu, ja sitten pohdiskelin sitä, mikä minusta muka tulisi isona. Se oli aika pessimististä pohdintaa, lähinnä vanhojen unelmien kumoamista, miksi-ei-tätä. Olen melkein varma, että haluaisin olla musiikin kanssa tekemisissä, mutta välillä minulla on matikan- ja fysiikantehtävien parissa onnellisempi olo kuin pianon ääressä tai musiikintunneilla ikinä. Ja sekin riippuu ihan vuodenajasta, keväällä olen aina ihan eri mieltä kuin syksyllä. Mahtaa tulla kiva seuraava (luku)vuosi. Ja jos minulla olisikin joku sauma päästä Sibikseen tai jonnekin amk:hon, niin mitä ihmettä minä muka opiskelisin? Musiikkikasvatusta? Opettaminen ei vain kiinnosta minua pätkän vertaa. Orkesterisoitinta minulla ei ole hallussani, pianistiksi minusta ei tasan ole (ei vastalauseita kiitos, a) olen niihin ihan v***n kyllästynyt koska b) minä olen aika tietoinen omasta motivaatiotasostani ja pitkäjänteisyydestäni. Alan kai ollakin pikkuhiljaa menetetty tapaus, mutta taitotasoltani voisin olla jotain, jos jaksaisin uhrata aikaa harjoitteluun (oikeasti ärsyttää kun ihmiset väittävät vastaan kun minä sanon etten osaa, minä en osaa tarpeeksi tullakseni pianistiksi, enkä ole valmis omistamaan elämääni harjoittelulle, en koskaan ole ollut ja tuskin tulen olemaan. Kyllä minä soitan hyvin ”maallikoille”, mutta minulla on eri perspektiivi. Ja Lizzie sanoo Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, että se on hänen vikansa, ettei hän osaa soittaa (joopa joo, soittaminen ja puhuminen yhtä aikaa vaatii oikeasti ihan järjettömästi). Minäkään en ole harjoitellut tarpeeksi.

Siis mitä mulle jää? Laulu? Siinä on kaksi muttaa: voiko klassista laulua edes pyrkiä opiskelemaan (siis ammattiin tähtäävästi) ilman aikaisempia opintoja aiheesta; ja jaksaisinko minä sitten muka omistaa elämääni ooppera-aarioille? Olen suomeksi aika tyhjän päällä tulevaisuuteni kanssa.

Enkä minä suunnitellut kirjoittavani mitään tällaista vihaista tai epätoivoista. Piti kai puhua joululahjoista, mutta ei niissä kai mitään sanomista ole. Pidin niistä, siinä kai olennaisin. Ja on kivaa saada niitä viikon säteellä – aatonaattona sain ihanan kelttikorut.comin riipuksen ja 30. päivä sen Kivi-tuikkulyhdyn, johon on voinut luottaa jo muutaman vuoden. Muutenhan en harrasta turhakkeita [22], mutta jos jätetään pois laskuista elintärkeät tavarani (kuten vaatteet ja kirjat ja musiikki ja tietokone(et)), niin jäljellejäävistä ”turhakkeista” luopuisin kyllä vastahakoisimmin Kivi-lyhdyistä. Olen fani ^^. Ja haluaisin valittaa siitä, kuinka uudenvuoden aattoni taitaa taas mennä pilalle, mutta en taida jaksaa. Sekin jääköön taas yhdeksi niistä asioista, joista minä en voi puhua, koska pahoittaisin vain ihmisten mieliä. Sanoisin tietysti, etten ole loukkaantunut, mutta harmittaahan se tietysti kun toisilla on niin paljon seuraa, joiden kanssa viettää juhlia, että on vara valita. Minusta tuntuu silloin tällöin että olen vähän armopalojen varassa – ei oikein huvittaisi viettää taas uuttavuotta pelkästään vanhempien kanssa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa.

(Tiedän että tätä lukee muutama lyyrikko (jos jaksoitte tänne asti...), joten saan kai pyytää pientä palautetta yhdestä pätkästä. Se on sävelletty ja jossain määrin raakaversio, enkä ole lainkaan varma, toimiiko se ilman musiikkia (olen niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä runojakaan ennenkuin ne sävelletään), mutta kokeillaan. Mistä pidätte, mistä ette?)


Over the edge, to nothing below
it's hard to believe that there wasn't something
to keep me alive
keeping me real
and all this has been just one big lie.
Forgive me now if there is still time
I know it's not real it's just in my mind
and nothing is really quite what it seems
but it seems to reflect all those happier days
of teasing, dancing, easy words
and it all leads back to the same old plea:

Breathe for me
Promise me that you'll stay with me
and breathe for me

I don't know how I did end up here
but here is the place I need to escape from.
I want to go and I want to know
but I'd have to accept that there isn't some sort of
an easy answer to a complex question
I don't want it that way
it just makes me nervous.
And God I don't even want to be better
though it's making me drown slowly and finally.

Breathe for me
Promise me that you'll stay with me
and breathe for me

And I don't know if I'll be alright
no words were said after that night.
You were the one to call me there
and you still won't let go,
oh, breathe for me...

Breathe for me
Promise me that you'll stay with me
and breathe for me

(Kaikki tekijänoikeudet tietysti minun.)