Tänä iltana tajusin, että viisi vuotta on kulunut, tosiaankin, ja kuinka paljon se onkaan muuttanut. Minusta ajatus oli jo keväällä kutkuttavan kiinnostava – että Deathly Hallows julkaistaisiin samalla päivämäärällä kuin aikoinaan olin aloittanut Tarun Sormusten Herrasta. Muistan sen tilanteen edelleenkin hyvin – se oli pikkuserkkuni syntymäpäivä, 21.7.2002, ja minä olin häntä juhlimassa. Sitten tiiraillessani hänen kirjahyllyään silmiini sattui kohtuullisen paksu ja minulle vieras teos, josta olin tosin kuullut. Kurkottelin sen sieltä alas ja kannessa oli sama kuva kuin selkämyksessä – kaapuhemmoksi tuota laitosta kutsutaan. En muista tutustuinko prologiin silloin, mutta käperryin viereisen huoneen nurkkaan rottinkituoliin lukemaan. Yksitoistakymmentäyksi – mitä nämä sanat oikein ovat olevinaan! Siitä seurasi kaksi viikkoa intensiivistä lukemista, eikä ole valehtelua väittää, että se on vaikuttanut aika paljon siihen, kuka ja mikä minä nykyään olen.

Viisi vuotta myöhemmin, 21.7.2007, odottelin Jyväskylän Suomalaisen edustalla ovien aukeamista, ja ahmin Deathly Hallowsin seuraavien kahden vuorokauden kuluessa. Puolitoista viikkoa kyseisen tapahtuman jälkeen hoksasin yhtäkkiä, että oikeastaan kaikki, mitä elämästäni muistan mahtuu noihin viiteen vuoteen. Luin tänään Annan unelmavuosia, ja voin nyt lohduttautua sillä, että olen kovin nuori kun päivittelen sitä kuinka vanhaksi olenkaan tullut.

TSH:ta lukiessani olin kahdentoista iässä, kuudennelle luokalle menossa. Sen lukuvuoden aikana minusta tuli lopulta fantasiakirjallisuuden ystävä, aloin lukea englanniksi, liityin silloiseen Vanhaan Lohikäärmeeseen, ihastuin myös Sormusten herran elokuvaversioon ja ihmettelimme Norjan vuoria aivan Caradhrasin näköisiksi. Ja luin TSH:n uudestaan ja uudestaan, tosin englanniksi.

Sitten tuli yläaste, ihanaa ja kamalaa aikaa, josta en nyt jaksa jaaritella. Sain loppuviimein netinkin kotiini, ja aloin epäterveellisyyteenkin asti aktivoitua nettifoorumeilla. Yläasteen alussa aloin kuitenkin viimein löytää musiikkia, josta oikeasti pidin, ja aloin ”synkistyä”. Pianonsoittokin koki muutoksen parempaan, sillä kärsittyäni ensin kuudesta vuodesta lähes viisi kamalista opettajista sain viimein sellaisia, joista pidin. Sain ystäviä.

Ja nyt olen tässä, muutaman kirjan lukeneempana, toivottavasti rippusen viisaampana, ja luultavasti parempana laskijana. Menossa lukion toiselle. Konnun koko historiassa olen 99. pahin postaaja. Olen pikkuisen vähemmän ujo kuin silloin ja olen löytänyt lisää ja lisää hyvää musiikkia, sekä mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisi kiva tutustua. Ja 21.7.2012 voin tehdä jotain hienoa, ja sanoa olleeni jonottamassa viimeistä Potteria viisi vuotta sitten, ja aloittaneeni koko elämäni kymmenen vuotta sitten.