oli tänään kävellessä kouluun, harvoin sitä saa haistella ilmaa ja katsoa kun hame liehuu pienessä viimassa, yleensä tulen kotoa ja käytän bussia. Ulkona on aamulla jotenkin kaunista, pureva viima on kiehtovampaa kuin tyyni pysähtyneisyys.

Päivän, ehkä koko syksyn, ehkä elämän sana on kipeä. Se on kaunis sana, se kipeä, joka on melkein sama kuin kirpeä, se jossa on häivähdys katkeruutta, se musiikkitermi kipeä johon minä olen tottunut. Kipeän kaunista, sellaisia sävelkulkuja kuin Bachin Wohltemperierte Klavierin preludissa 12 jota minä soitan, ja jotka vääntävät kasvot haaveilevan tuskaiseen ilmeeseen tai se kipeä, joka tekee hengittämisen pinnalliseksi ja vaikeaksi ja kylmäväreiseksi, ja jossa on silti jotain katkerankaunista. Nyt jos minulla olisi kamera voisin ottaa kenenkään näkemättä kuvia täältäkin, ja sitten muistella lukiota, joka oli lopulta samanlainen kuin ne kaikki muutkin.

Every dream is a journey away ja olen taas vaihteeksi tajunnut, että haluaisin elää todellisuuttakin.