Leikkasin ihan vain pari hiussuortuvaa katkipoikki kun eilen illalla keksin ruveta pörröttämään etuhiuksiani, ja nyt tuntuu kuin olisi aivan uusi tukka. Tai ainakin pikkuisen uusi. Jotakin uutta olisi hauska keksiä ennen koulun alkua, kun kauhean moni muu näyttää kesän jälkeen erilaiselta kuin keväällä. Minä olen vältellyt ruskettumista, joten ainakin voin ehkä poiketa massasta. Ehkäpä pörröinen otsis riittää muutokseksi.

Joskus on hauskaa ihastua kappaleisiin, joita ei ole koskaan kuullutkaan, jonka tuntee vain nuoteista. Usein vain tuntuu vähän pelottavalta alkaa soittaa prima vistaa jos ei ole mitään tuntumaa – vaikka klassisen kanssa niin on joutunut tekemään iät ajat, Vallankumousetydi oli ensimmäisiä kappaleita, jotka tunsin ennen kuin sen soittamisesta oli puhettakaan. Kymmenen vuotta on kulunut, ennen kuin on niin hyvä, että voi soittaa jotain, mitä on kuullut ennenkin. Tapailin tänään pariakin Kate Bushin kappaletta, jotka olivat täysin vieraita minulle. Ainakin toinen alkoi jo kuulostaa ihan sujuvalta ja toisen soinnuista tykkäsin vaikka sen laulaminen oli vaikeaa – Kate ei kyllä olekaan mitään yksinkertaisinta musiikkia prima vista.

Hauska katsoa kun huone hengittää – ohut verho heiluu sisään... ulos... Vaaleansinisen ympäröimänä on helppo hengittää itsekin. Vaikka pitäisi siivota, ei muutama pölyhiukkanen lattialla haittaa, kun katsoo unenohuita verhoja ja tämänhetkistä kalenterikuvaa, jossa Edoras kylpee kultaisessa valossa. Jos saisi useamman huoneen, tämä olisi kesähuoneeni, mutta talvihuoneessani olisi tummat ja raskaat samettiverhot ikkunoissa ja vuoteen ympärillä, ja tumma ja raskas kalustus, mutta ikkunan voisi avata ja päästää jäisen viiman sisään ja katsoa yli lumikenttien ja huurtuneen metsän. Huoneessa olisi tulisija – tietenkin – mutta käytävillä kylmempää. Olisiko kenelläkään englantilaista linnaa myytävänä?

Wannabe-brittiyteeni tekee pahaa säröä se, että inhoan teetä. Kahvi ja tee ovat mystisesti vaihtaneet paikkoja sielussani. En ole koskaan juonut niitä läheskään päivittäin, mutta ennen aikaan inhosin jopa kahvin tuoksua, mutta teetä saatoin kyllä juoda. Sitten satuin kai laittamaan teehen liikaa sokeria tai tekemään jotain, minkä vuoksi siitä tuli ällöttävää, ja nykyään juon kyllä kahvikupillisen ihan ongelmitta. Terveellistä se ei minulle tunnu olevan, aiheuttaa kaiken maailman tärinää, mutta parempaa se on kuin tee.

Winampin pitäminen shufflella aiheuttaa joskus mielenkiintoisia kappaleyhdistelmiä, kun kahta kappaletta yllättäen yhdistää sävel tai sävellaji. Juuri nyt Our Solemn Hour ja Chevaliers de Sangreal osoittivat sopivansa perätysten, joskus aiemmin joku Kate Bushin kappale onnistui sopimaan jonkun Within Temptationin biisin edelle.

Luin äsken suunnilleen koko blogini läpi, ja olin huomauttanut, kuinka mukavaa on ymmärtää englantia puhuttunakin. Tänä kesänä olen huomannut, etten ymmärrä tekstityksistä mitään. Tämä tuli erityisesti esille viime viikon maanantaina kuin heinänteon jälkeen istuin kiikkustuolissa ja katsoin – tai yritin katsoa – Kyllä, herra ministeriä. Metakka ympärillä oli mahdoton kun nuorempi väki huusi, ja minun piti laittaa televisio täysille kuullakseni edes jotain. Alkoi tuntua elintärkeältä kuulla repliikit puhuttuina, vaikka ymmärtämiselle hakikin tukea teksteistä. Ja tämä ei lopu vain englantiin – esimerkiksi espanjaa en ymmärrä sanaakaan, mutta en usko pystyväni katsomaan Serranon perhettä ilman ääniä. Kyse ei ainakaan englannin kohdalla ole pelkästään edes siitä, että kuka puhuu, vaan siinä on mukana jotain, josta en ihan saa kiinni. Onhan se kieltämättä mielenkiintoista esimerkiksi Ministerissä kun Humphreyn puheessa ja käännöksessä lauserakenteet ja sanajärjestykset ovat täysin päinvastaiset, mutta silti. Ehkä tämä liittyy jotenkin siihen, että olen auditiivista oppijatyyppiä.

Ai niin, ja Voldemort ei ole kuollut, koska se näkyi äsken uutisissa :D