Takaraivollani on jälleen tiukka nuttura ja olo tuntuu hyvältä. Itsevarmuus lisääntyy kun hiukset tuntuvat olevan vankasti kontrollissa. Olen aina tykännyt, että jos hiukseni ovat kiinni, ne ovat kunnolla kiinni, niskaan hätäisesti solmittu poninhäntä tuntuu ilkeältä, varsinkin jos sellaisen kanssa joutuu harrastamaan liikuntaa. Pitkälle ala-astetta saakka minulla oli aina letti, ja inhosin sitä aina yhtä paljon, sillä äiti teki siitä niin löysän, että se tuntui aina valuvan. Nykyään teen itse kireitä lettejä, jotka alkavat korkeammalta kuin niskasta, mitä kaikki ihmettelevät. Ranskalaisista leteistä, tai siitä, että hiukset on kammattu edestä suoraan taakse, en puolestaan pidä. Kiristää jo liikaa. Nykyinen nutturamallini on hyvä, parhaimmillaan (kuten nyt) se pysyy vankasti paikallaan ilman yhtään pinniä.

Ysin keväällä minulla oli vaihe, jolloin pidin viikkotolkulla pelkkää nutturaa joka päivä. Minut masensi tosin aika pahasti erään kaverin kommentti ensimmäisenä nutturattomana päivänä: "Hyvä Steel, sulla ei enää ole nutturaa!" Minusta se tuntui silloin pahalta, ettei minulla ollut nutturaa, ja olin aika suuttunut koko päivän tuon jälkeen. Nutturan pitämisestä tulee vähän juhlallisempi olo, vähän arjen yläpuolella olo, ja toisaalta myös se tiukka asiallisuus, sillä McGarmiwa vierailee persoonassani aina silloin tällöin.

Äsken havaitsin mielenkiintoisen mielentilan, joka ei ole minulle mikään niistä yleisimmistä. On tämäkin joskus käynyt kylässä, mutta aika harvoin. Huomasin tuossa äsken nimittäin haluavani palavasti kirjoittaa jotain, ihan mitä vain – arvatkaapa miksi istun nyt tässä. Myönnettäköön että olen tänään istunut koneella reilut yhdeksän tuntia, mutta olen viettänyt sen ajan sivistäen itseäni, ainakin tavallaan. Aamulla kävin kyllä netissäkin, mutta sen jälkeen olen vain kirjoittanut Screnzyä (noin tunnin) ja loppuajan kääntänyt sitä ihanaa Jane-ficciä. Olen nyt saanut käännetyksi kaksi lukua, yhteensä noin suunnilleen kuusi sivua [tällä] fontilla. Alan pikkuhiljaa arvostaa suomentajia, se ei todellakaan taida olla niin helppoa kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella. Sanakirjaa olen joutunut selaamaan jatkuvasti – vaikka tiedän jonkin sanan merkityksen, on se suomenkielinen tarkka vastine usein kateissa, ja aakkosjärjestykseen joutuu tutustumaan ihan uudella tavalla, vaikkapa englannin D:ssä tai S:ssä on ihan järkyttävän paljon sanoja. Eikä minun ole edes tarvinnut keksiä mitään nimiä tai suomentaa sanaleikkejä – voi Pratchettin kääntäjäparkoja. Suurin pulmani parin ilkeilevän lauserakenteen ohella on ollut tähän mennessä se, miten ihmeessä Rochester oikein puhutteleekaan Janea? Minulle se sinuttelu – Jane tietysti teitittelee – vaikuttaa syystä tai toisesta luontevimmalta, mutta esimerkiksi suomennoksessahan se on taidettu järjestään – ainakin sinne kosintaan asti – kääntää teitittelynä. Minä taas olen jo tottunut englannin yleisen you:n välittömyyteen, se 'teitittelevä' puhe hoidetaan muilla keinoilla, ja olen tietysti nykyajan lapsi. Olen kyllä lukenut sen verran, ettei teitittely minusta ole mitenkään kummallinen ajatus ainakaan vanhempia ihmisiä kohtaan edes elämässä, mutta silti..

Sitten päädyin helpohkoon ratkaisuun, jonka kuvittelisin myökin oikeaksi. Ficci alkaa kohdasta, jossa Rochester kastuu Janen toimesta läpimäräksi. Ainakin sen kohtauksen lopussa on jo sen verran sähköä, että teitittely vaikutti minusta kuolettavan tönköltä. Joten päätin vetää rajan jonnekin sinne hengenpelastamisen jälkimaininkeihin. Rajanvetoni sijoitin sinne, mutta varsinaisen ratkaisuni lunttasin kyllä suoraan kirjasta. Vielä edellisen illan keskustelussa Jane on Miss Eyre, mutta tästä eteenpäin – milloinka nyt sellainen tilanne tulekaan, herranen aika, siihenhän on kauan – hän on Jane. Minä en ole opiskellut minkäänlaista etikettiä, mutta uskoakseni etunimiin siirtymisen yhteydessä voi myöskin sinutella.

Kaksi lukua käännettyäni ja selailtuani ficin uudestaan läpi (tuleekohan siihen jatkoa?) oli jo niin nälkä, että lopetan. Mutta sitten iski jotenkin halu kirjoittaa jotain. Tänään se tukahdutti halun soittaakin, soitin pari häämarssia läpi, mutten jaksanut edes ajatella Vallankumousta. Saakoon sekin hetken lepotauon. Saisinkohan vielä koottua energiaa ja käännettyä vähän matkaa. Screnzy on minulle edelleen suuri mysteeri, välillä olen jäljessä ja sitten taas yhtäkkiä 1100 sanaa tavoitetta edellä. Huomenna mennään 10K:n yli.

Näyttää siltä, ettei minulla ole edelleenkään elämää... Ja että tykkään mainostaa:

Eurobilltracker, se on kiva asia :D