(SPOILAA DEATHLY HALLOWSIA RANKASTI)

Tässä ollaan nyt todellakin past the point of no return, enää koskaan ei voi lukea Pottereita ihan samalla tavalla kuin ennen – itse asiassa nyt tuntuu siltä, etten halua lukea Hallowsia enää ikinä, mutta niin tuskin tulee käymään. Tein viime yönä ratkaisun lukea vielä viimeiset kolme neljä lukua, vaikka ensin ajattelin jättää jotakin vielä tälle päivälle, ja se oli oikea, yöllä on aina helpompi olla hiljaa. Tosin sitä kuuluisaa tyhjyyden tunnetta ei oikeastaan tullut – pahoinvointia kyllä, mutta ei tyhjyyttä. Muutama päivä sitten kerroin Vuotiksessa odottavani kirjan saavan jälleen aikaan tunteita, mutta en tiedä, siinä suhteessa taisin vähän pettyä. Kun sanon vähän, tarkoitan, että itkin vain yhtä asiaa, sitä yhtä ja ainoaa mikä ei olisi saanut tapahtua. Hirveän monen surullisen kuoleman joukossa minulla oli lopulta sydäntä vain Lupinille, ja hänelle lauletaan viimeinen we've passed the point of no return, joka soi päässä silloin kun kaikki loppui, here at the end of all things. Viimeiset luvut olivat jotenkin rauhoittavia, vaikka Voldemort oli vielä vähän aikaa läsnä kaiken yllä häilyi sarastuksen kultainen valo ja kun luki sanat Nineteen years later ja All was well, tuntui, että ajasta tuli paikka, että olisi katsonut taaksepäin myrskyiselle synkälle merelle, ja itse oli kultaisessa aamunkoitossa, ja minä olen selvästi tuijottanut liian kauan niitä kahta maalausta, joissa Venäjän kotka repii lakikirjaa Suomineidon käsistä ja sitten lopulta lentää pois ja aurinko paistaa.

Epilogi oli vähän liiankin imelä, ainakin 'teknisesti' ajatellen – Harry ja Ginny, Ron ja Hermione olivat menneet naimisiin, hyh kuinka ällöä, mutta olen kuitenkin jo tunnustautunut onnellisten loppujen ystäväksi. Olisihan se toki ollut jännää tietää mitä ne siinä välillä kaikki tekivät... Lisäksi minua jostain syystä liikutti kovasti, että Harry oli antanut pojalleen nimeksi Albus Severus - "You were named for two headmasters of Hogwarts. One of them was a Slytherin and he was probably the bravest man I ever knew." Laiha lohtu se on, mutta olin kuitenkin oikeassa Kalkaroksen suhteen, vaikka ehkä olisin odottanut jotain kierompaa vetoa lopussa.

Nyt olen vähän hukassa, jos minun pitäisi sanoa mielipiteeni DH:sta. Olen tietysti jo liian lähellä sanoakseni mitään sen puhtaasta kirjallisesta 'hyvyydestä', tietysti se oli hyvä kirja kun piti otteessaan kokolailla tiukasti, mutta... Minun on päästävä kauemmaksi tästä pahoinvoinnin tunteesta ennen kuin voin sanoa edes sitä, pidinkö kirjasta. Ehkä. Luultavasti. Todennäköisesti. Mutta silti.

Minulla olisi kasapäin pieniä kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saan muita vastauksia kuin ficcejä. Elämä tosin saattaa jatkuakin. Ehkä kelmejä ei koskaan tarkoitettukaan elämään pitkään ja kuolemaan vanhuuteen. Heille kyllä pitäisi kirjoittaa laulu.


Everything turned out so wrong / Why did you leave me in silence?

You would have loved this / You always loved this / This was your favourite time of day

Mornië utúlië / Believe and you will find your way / Mornië alantië / A promise lives within you now