Mieleeni nousi omituisia asioita käydessäni silloin aamuöisellä valokuvausreissulla ja aika helposti tunnistin fiiliksen vähän samaksi kuin silloin kun oltiin Lapissa leirillä ja istuttiin kodassa ja juteltiin ja leikittiin ja yhtäkkiä huomattiin että kello onkin yksi yöllä, pitäisikö mennä nukkumaan. Ja sen jälkeen vastaavaa ei ole tapahtunut. Olisi ehkä oikeasti pitänyt kouluttautua isoseksi mutta silloin minulla oli omat syyni olla menemättä, eikä nyt enää kehtaisi. Ja kaipaan sitä leirien tietynlaista tunnelmaa, ja huomaan, etten ole ollut millään leirillä toissakesän jälkeen. Kai minulla on vähän kaunistellut mielikuvat, mutta en pääse niistä irti. Haluan tavata uusia ihmisiä, en niinkään saada uusia ystäviä vaan jutella yömyöhälle muutaman hengen voimin, ei mistään maailmanpolitiikasta vaan musiikista, kirjoista, kaikesta, ei liian vakavasti. Ja en halua kuiskutella pimeässä huoneessa vierustoverille vaan istua jossain pienehkössä piirissä vähän niin kuin ohjaajat mutta ettei tarvitsisi suunnitella seuraavaa päivää. Pystyn kuvittelemaan pienen joukon, ehkä neljä tai kuusi ihmistä rakkaimman leiripaikkani ruokalan pöydän ääressä vähän himmennetyin valoin ja sitten toivon että olisin itse siinä kuvittelemassani joukossa.

Ja sitten pelkään kuitenkin, että jään aina ulkopuolelle, minussa on se ei-suositun ihmisen leima. En ole niin sanavalmis kuin toiset ja minä olen se, josta kysytään vähän ajan päästä että kuka se on. Haluaisin jonnekin, missä ei ole valmiita kaveripiirejä, niiden kanssa voi tulla juttuun mutta aina jossain vaiheessa se kääntyy sisäpiireilyyn josta jää ulos. Tai käy niin kuin riparilla, jolloin alkoi tuntua, että takerruin niihin uusiin kavereihin vähän liikaa koska olin siellä leirillä muuten kauhean yksin. Jos lähtisi oma kaveri turvana, nyhjäisi sitten vain sen kanssa tai se juttelisi kaikkien kanssa, mutta ne kaikki katsoisivat minua vähän pitkään.

Eikä minunikäisille ole enää edes mitään. En tiedä olisiko motivaatiota mennä oikealle isojen ihmisten musiikkileirille. Paras leirini Lapin lisäksi on ollut yksi niistä musareista; se, jolla oli parhaat ohjaajat ikinä. Viimeinen musiikkileiri oli jo vähän jotain muuta, olin ehkä vanhin siellä ja minua ärsytti miksi piti pakottaa pelaamaan jotain typeriä ulkoleikkejä, kun olin kuitenkin tullut sinne soittamaan. 'Oikea' musiikkileiri voisi kyllä olla kokemus, mutta soittaminen on niin intiimiä, että jos opettajan kanssa ei synkkaisikaan, paljon rahaa menisi ihan hukkaan.

Olen aina inhonnut ohjelmallisia leirejä, siis sellaisia joita kaikki lastenleirit ovat. Lapissakin oli ohjelmansa, mutta se oli enemmän elämyksellisyyttä: melontaa, vaellusta. Mainittu rakkain leiripaikkani on eräs ala-aste, ja sen parhaita puolia (uimahallin lisäksi :D) on se, ettei se ole leirikeskus, että sieltä sai lähes aina lähteä käymään kaupassa, sieltä pääsi edes vähän pois. Toki leirillä pitää ohjelmaakin olla, en minä siitä maksa, että saisin vain lorvia, mutta ettei olisi pakko leikkiä tuntitolkulla ulkona jos ei jaksa.

Kesäfiilikseni on muutenkin se, että haluaisin vain viettää iltaa. Kavereiden kanssa joku leffamaraton on talvella loistoajatus, mutta kesällä haluaisin oikeasti istua jossain mökillä tai nuotiolla, vaikka vähän hyttysten syötävänäkin myöhään yöhön ja jutella ja pelata korttia (vaikken minä osaa pelata korttia). Harmi vain, että minulla on vain kaksi sellaista kaveria, jotka ehkä istuisivatkin kanssani hyttysistä huolimatta, ja vaikka en halua missään nimessä olla kiittämätön, haluaisin kesällä vaihtelua, uusia ihmisiä vanhojen rinnalle, vaikka sitten ei enää pidettäisi edes yhteyttä ja vain hymyillään kun tavataan. Jos siitä ei tulisi niin rippileirihenkinen mielikuva, voisi vaikka soittaa kitaraa ja laulaa.