Helteen jälkeen katsoa ja kuunnella kun sade ropisee raparperinlehdille ikkunan alla, ja tuntea, että välillä on saanut aikaankin jotain. Siivosin ja kirjoitin ja nyrhin vähän lisää hiuksia poikki. Melkein sain mielenhäiriön ja nipsaisin koko lettini poikki, mutta en sentään uskaltanut. Olisin joko voinut ihastua ikihyviksi tai painua samantien mielisairaalaan tai metsään huutamaan.

Ja millainen lopetus lomalle - sataa. Koulun aloittamisen ajatus ahdistaa yhä; vaikka viimeisestä työpäivästä on vasta viikko, tuntuu tämäkin pätkä kestäneen jo ikuisuuden, ja olisin voinut ottaa toisen sellaisen, seistä laiturinnokassa viideltä aamulla katsomassa sarastuksen kajoa tai yöllä kuuta. Nyt pitää palata taas arjempaan, ei voi käydä syömässä vihreitä viinimarjoja kesken päivän tai istua pianon ääreen tai lattialle ihan milloin haluaa. Vaikka olen tehnyt kaikki tarpeelliset ja ehkä tarpeettomatkin kouluvalmistelut, mielessä on pelkkä masentunut epäusko, joko huomenna, ei voi olla totta. Elektronikuorista ja vektoreista tulee elämäni ja ensi kesä inhottaa ajatuksenakin - en kuitenkaan pääse kielikurssille, pitää hankkia töitä eikä mieleen tule kuin kaksi vaihtoehtoa ja silloin on kuitenkin kuumaa ja kuivaa ja inhottavaa.