Alan kai taas vajota vaikka päätin jo että niin ei tule käymään. Mutta ei se kai ollutkaan niin helppoa. Katsoin eilen dokumentin henkisesti nelivuotiaasta miehestä joka soitti pianoa ilmiömäisen hyvin, sitten istuin itse soittamaan melkein pelkkää Sibeliusta puoleksitoista tunniksi, ja lopulta se oli vain järjetöntä tuskaa vaikka ei pystynyt lopettamaan, aivan kuin kesällä kun itkin melkein silmät päästäni ja soitin Vallankumousetydiä. Lohdutin itseäni erilaisilla tulevaisuudenvisioilla mitä jos Martti Luther olisi poltettu roviolla, Vilhelm hävinnyt Hastingsissa, Pilatus säästänyt Jeesuksen hengen kun en halunnut vielä nukkua.

Ja nytkin minun pitäisi olla vielä tekemässä ruotsin koetta, mutta lähdin jo pois kun lupa oli, en kestänyt enää istua liian pienessä pulpetissa, liian hapettomassa luokassa, liian epätoivoisena, minkä sille voi jos ei tiedä pitäisikö laittaa kall vai kallt vai den kalla vai kalla, ja mitä hemmetin väliä sillä yleensäkään on. Pitäisi vääntäytyä vielä oponkin tunnille, mutta vakavissani en tiedä jaksanko vaikka tiedän kyllä että en ole pois, ei ole kanttia jäädä pois. En kai ole vielä niin välinpitämätön. Ja sitten ehkä mystisesti matematiikan kertaustehtävät jäävätkin tekemättä, fysiikkakin sortuu omaan mahdottomuuteensa. Kai minua ahdistaa etupäässä se, etten yhtään tiedä mikä haluan olla, enkä edes uskalla kuvitella kuinka paniikissa olen vuoden päästä. Jos olisin valinnut jonkun toisen soittimen, mulla voisi olla mahdollisuudet orkesterimuusikoksi, mutta ei pianolla voi mitään tehdä, vaikka turha sitä on enää jossitella, se olisi pitänyt tajuta yksitoista vuotta sitten. Mutta aloin soittaa pianoa, ja se on vain jatkunut, enkä minä tiedä missä tyhjiössä mä nyt sitten olen, en osaa enää lopettaa, mutta ei mulla ole mitään realistista tavoitettakaan.