Joskus tekisi mieli - olisi niin helppoa ja ihanaa - vain päästää irti, antautua lapsellisen raivonpuuskan valtaan, huutaa kaikille, sanoa päin naamaa kaikki mitä ei oikeasti saa sanottua. Tällaisena iltayön hetkenä kun riivaa vielä kaiken lisäksi oma aikaansaamattomuuskin, huomaa, kuinka sisälle kerääntyy raivoa vähän kaikkea kohtaan. Epäsuoraa matemaattista todistusta en kertakaikkisesti osaa (käytännössä) ja pelkään että joku kerta vain ratkean huutamaan siellä tunnilla että minkä minä sille voin että olen niin s****nan tyhmä, en minä osaa! Eikä saisi olla epäonnistuja, minun tuttavapiirissä on edelleenkin ihmisiä, joiden mielestä se, etten minä osaa, on yksinkertaisesti vastoin fysiikan tai jotain muita lakeja. Joskus yläasteella teki oikeasti mieli viedä ilmoitustaululle lappu, että anteeksi, mutta minullakin kai pitäisi olla oikeus olla epätäydellinen, edes joskus. Kirjoitinkin sen, se oli aika tulikivenkatkuista tekstiä. Sen siitä kai saa kun on ns. hikari. Ja kaikki sanovat ettei minun tarvitse mihinkään lukea, ei kenellekään tule koskaan mieleenkään, että pärjään ehkä sen lukemisen ansiosta ja samalla tapan itseäni hermosäie kerrallaan sitä tehdessäni.

Ja kun pienet, vähäpätöisetkin asiat alkavat ärsyttää. Mulle ei koskaan kerrota mitään ja äikän typerä sijainen kysyy minulta aivan väärässä kohtaa kun olin valmistautunut vastaamaan aiemmin. Oli aivan naurettavan lapsellista kieltäytyä vastaamasta sitten kun kysyttiin, mutta minun vastaukseni oli jo viety eikä minulla ollut tarjota uutta, ja olin jo valmiiksi loukkaantunut, että minut oli vain ohitettu kylmästi.

Vastaavahkoja epäkohtia olisi enemmänkin, litrakaupalla, minä olen hyvin pitkävihainen jos tunnen tulleeni kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Tällaisina hetkinä kaikki mahdollinen nousee pintaan. Miksi maailma ei toimi tasan niin kuin minä haluaisin? Miksi jotkut eivät voi olla hiljaa vaikka minua ei pätkääkään kiinnostaisi kuunnella? Miksi en pysty sanomaan mitään inttämättä tai loukkaamatta jotakuta? Miksi?