Entä olenko mä onnellinen kun makaan arki-iltana puolenyön jälkeen valveilla sängyssä, kone sylissä pimeässä, siristellen silmiä ja pelaten pasianssia? Varmastikaan en. Napit korvissa ja merkityksettömän pelin kanssa valvoessa vain yritetään hukuttaa sitä järjetöntä tyhjyyttä, ennen kuin se hukuttaa minut. Olen aina enemmän Fahrenheit 451 -ihminen, mutta keskellä yötä liian väsyneenä nukkumaan mistään ei jaksa enää välittää ja Amy Leen litium on vienyt minutkin pohjalle. Päivällä voi olla yhtä aikaa väsynyt ja liian pirteä, ärsyttää muita omalla olemuksellaan ja päteä kaikessa, mutta yöllä pelaa pasianssia silmät kipeinä ja miettii miksei joku vie pois.

Miten minä olen ajautunut tähän? Olen selvästi Humphrey- ja Pratchett-terapian tarpeessa.