Täytän huoneen Evanescencen Fallenilla ja muistan ääni käheänä, että se oli ensimmäinen levy, jonka myötä tajusin mitä musiikilla voi tehdä. Pelaan eilisiltaista Wesbowlia joka tuskin loppuu ikinä, odotan Halloweenia ja yritän unohtaa sen, että jo ylihuomenna pitää palata kouluun osaamaan ei-mitään ainakaan todennäköisyyksiä tai vääntömomentteja.

Holding my last breath safe inside myself

Ja nykyään voin pelata erän tai kaksi pasianssi ja nauraa muutaman viikon takaiselle itselleni, ja toisaalta horjun koko ajan reunalla – riippuvuus se on sekin. Kuten YM-riippuvuus – Haru sanoi että sille asialle pitäisi tehdä jotain, mutta olen viime aikoina pärjännyt ihan hyvin Sydämen asialla. Tänään katsoin yhden YPM-jakson ja nauroin katketakseni (”I can foresee unforeseen consequenses” ... ) ja sitten tein matematiikantehtäviä ja todennäköisyys sai minut melkein itkemään, koska olen lahjakkaasti unohtanut kaiken.

Haluan voittaa Steelyssä, mutta se teksti ei vedä, ei minnekään. Ehkä sille voisi antaa tekohengitystä vielä ne kuutisentuhatta sanaa, mutta sitten kyllä hylkään sen iäksi. Ja paljon mieluummin vain kuuntelisin yhtä A Bit of Fry and Laurie -klippiä toistolla tai Emilie Autumnia kuin edes yrittäisin saada sormia tekstiin kiinni. Onkohan se ensi kuussakin näin vaikeaa? Enkä ole koskaan kunnolla katsonut sitäkään sarjaa ja haluan nähdä sen.

Tänään olisi vielä ollut hirvipeijaisetkin, mutta en sitten jaksanut lähteä. Ja aloitan aivan liikaa ja-sanalla, eihän se ole edes hyvää kieltä. Huoh. En halua takaisin kouluun, mutta mitä minä tekisin tai pikemminkin olisin ilmankaan?