Koska en näköjään mitään muuta nykyään osaa tehdäkään kuin nykiä ajatuksia muiden blogeista, niin tässä taas Sharralta yksi: ei ihan vielä ole mennyt kalloon, että nyt on kesä ja nyt on loma. Tuskin Sharralla mitään tekijänoikeuksia kyseiseen ajatukseen on, ihan yhtä lailla se on tullut minunkin pieneen päähäni, mutta tuntuu että se pitäisi mainita, jos itsekin kirjoitan siitä.

Mutta nyt todellakin, väistämättä on kesä. Lauantaina laulettiin lakkiaisjuhlissa Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus ja minä ja Haru-chan kysyimme what can you see on the horizon? Why do the white gulls call? Ja sitten se oli siinä. Ei lopullisesti niin kuin viime vuonna, jolloin tajusin, ettemme minä ja lopullisuus tule oikein toimeen keskenämme, vaan sillä lailla tauonomaisesti. Minä sain stipendin ja keskiarvo oli 9,6, mutta koulustamme tuli seitsemän ällän ylioppilas ja minä tajusin haluavani Pro Musicaa enemmän kuin mitään muuta niistä mitaleista. Syksyllä ajattelen haluavani Pro Scientian, ja sitten lopulta en saa niistä yhtään, mutta kevät on aina musiikkihaaveille omistettua, talvella kun soittaminen kyrsii enemmän kuin koko maailma yhteensä haluan lukemaan fysiikkaa, mutta keväällä haluan joksikin muuksi. Pianistiksi en halua, mutten siltikään haluaisi mitään muuta tehdä kuin soittaa pianoa.

Sitten minä menin kotiin, otin muutaman valokuvan, ajoin autoa ja unohdin koko koulun loppumisen. Sunnuntaista en edes muista kuin Gilmoren tyttöjen loppumisen, ja mikä se loppu oli? Toisaalta tämä toinen pariskunta on kasvattanut suosiotaan minun silmissäni sarjan edetessä, mutta silti eieieiei, se toinen on se unelma.

Ja sitten oli kesä, ja piti aamulla polkea töihin. Siisti ja helppo, joskin tylsähkö, työ oli viime vuoden perusteella, vielä mitä. Museo oli kevään aikana kasvanut neljäkymmentä senttiä heinää, ja kun toiset leikkasivat, meidän piti haravoida. Iso osa pihaa siinä järkyttävässä helteessä, jossa täällä joutuu käristymään. Minä olen allerginen auringolle, olen aina kesän jälkeen luokan valkoisin. Kotona piti ottaa buranaa kun päänsärky oli niin paha, ja sitten piti jo palata puoleksi tunniksi ylitöihin tekemään ei-mitään. Olimme siellä kaikki kolme tänään, eikä siellä onneksi tarvitse viettää koko kesää seurassa. Kyllä noiden kanssa toimeenkin kai tulisi, mutta silti, jos saan olla kahdeksan tuntia päivässä vain oman itseni kanssa, tekee se minun viulunkielihermoilleni hyvää.

Tajusinkohan minä kesän tulleen? Viikonlopusta asti on ollut jonkinlaisia unelmapäiviä, aurinkoa siniseltä taivaalta. Minä en ole kesäihminen, vaikka kesäiltojen hämärä on oikea aika keijuhaaveilulle ja Runotytöille. Ja nyt saa keikauttaa vuorokausirytminsä melkein mäelle, kun töihinkään ei tarvitse mennä kuin vasta kymmeneen. Kummallisinta tässä on kai ollut se, ettei minusta tuntunutkaan yhtään pahalta jäädä lomalle, ja jos en ajattelisi tulevia inhottavan helteisiä päiviä, voisin sanoa, että tässä ollaan nyt päinvastaisissa tunnelmissa. Sitä minä en ole vielä ihan ymmärtänyt. Tosin en tiedä, osaanko olla oikeaoppinen lomalainen vieläkään, kun ajattelen jo nyt joitain ensi kouluvuotta koskevia asioita. Mutta en minä ole koskaan ymmärtänytkään, mikä oikeus muilla on urputtaa minulle siitä, jos minä nyt satun vähän pitämäänkin koulusta.