Sataa. Tänään aamulla maassa oli ohut lumiharso. Hiljattaisia asioita mielessä yhdistellen tulee mieleen tammikuu ja se surullinen aamu kun viimein oli tullut lunta. Mutta en halua miettiä sitä, kun voi elää tässäkin päivässä. Minulla oli taas pää täynnä ajatuksia, mutta tietenkin olen unohtanut niistä lähes jokaisen, ja ne, jotka muistan, tuntuvat sellaisilta, ettei niitä voi kirjoittaa. Liian vähäpätöisiä tai liian suuria. Kaksosten merkissä syntyneille ei kuulemma tarvitse sanoa, että 'sano se, mutta älä kirjoita sitä ylös'. Sen muistaa luonnostaan. Ja minä vierastan tuntojeni pukemista sanoiksi, asian kirjoittaminen on sen myöntämistä, vaikka kyse olisi vain yksityisestä päiväkirjasta. Jotkut asiat ovat mahdottomia myönnettäväksi, samaa asiaa saattaa miettiä yöt ja päivät jatkuvasti, tietäen samalla, ettei sitä koskaan pysty sanomaan kenellekään, ei edes itselleen. Siksi minä aina päädyn kertomaan päivän tapahtumista, vaikka haluaisin raottaa sieluni verhoa edes vähäsen. Mutta haluan minä muistaakin. Minulla on monta kirjaa täynnä yläasteen hauskoja hetkiä, jotka haluan voida edes etäisesti palauttaa joskus mieleen, nauraa asioille, jotka nyt ovat kuin menetettyjä. Nyt en ole pitänyt sellaista päiväkirjaa aikoihin, vaikka lukionkin ihmisistä on viimein tullut sellaisia, joilla on huumorintajua, joista voi lähes pitää.

Tuntuu mukavalta kun käsissä kiertää veri, usein kun ne ovat sellaiset jääkalikat, varsinkin sormet, mutta kun soittaa Vallankumousta tunnin tai edes puoli alkaa tuntua kihelmöintiä kun olkavarret ja hartiat vetreytyvät. Se on ollut minulle aina viime aikoihin saakka kovin harvinaista herkkua, mutta harvemmin olen edes pystynyt soittamaan isoilla liikkeillä.

Olin ylioppilaskirjoituksissa viime yönä. Samaan aikaan Haru-chan oli hiihtämässä täältä Leville Tipin kanssa; taidan olla ainoa koko tuttavapiiristä (jos sitä sellaiseksi voi kutsua), joka ei päässyt uneen mukaan. Varmaan johtui kuitenkin siitä, että olin työväentalolla miettimässä, mikä aine näistä neljästä (äidinkieli, fysiikka, matikka, englanti) näistä minun oikein pitikään kirjoittaa, päätyen sitten äidinkieleen, jossa oli tehtävänä lukea joku muka Brontën tai Austenin kirja ja kirjoittaa siitä analyysi. En sitten tiedä kirjoitinko siitä vai jostain novellista, kun heräsin.

Saatoin jälleen saada uuden kirjekaverin. Pitäisi vastata siihen edelliseen kirjeeseen, jonka sain. Olisi hienoa osata itsekin kirjoittaa oikeasti persoonallinen kirje, sellainen, jossa on oikeasti jotain ajatusta eikä vain silkkaa selittämistä.

Keep holding on 'cause you know we'll make it through
Olen vihdoin saanut aikaiseksi etsiä käsiini "virallisen" kelmibiisin, Avrilin Keep Holding Onin. On se kyllä, ainakin sanoitustensa puolesta, enkä ole ikinä Avrilin musiikkia mitenkään dissannut. Ei ehkä suosikkini ole ollut, mutta ookoo kuitenkin. Jotenkin minun kelmikappaleeni on viime aikoina ollut Within Temptationin Our Solemn Hour, luin kai Pakkaskukkia samalla kun olin vasta saanut sen kuunteluuni. Muutenkin se on kiinnostavaa, miten jonkun tietyn kappaleen yhdistää aina johonkin tiettyyn tekstiin. Evanen Missing ainakin on puhtaasti Sillanpään Silja.

Huomenna aion paneutua katsomaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Olen tosin unohtanut kirjan aika hyvin pitkälti, mutta eiköhän muisti virkene. Kävin hakemassa kirjastosta Jane Eyren, kun katsoin sen minisarjan ja ajattelin, että tämä pitäisi lukea uusiksi. Jotenkin se kieli tuntuu ihan järkyttävän vaikealta, ja minä nyt en heti ensimmäisenä ajattele englantia vaikeana. Tosin täytyy myöntää, että siitä on vähän aikaa kun olen viimeksi lukenut jotain uutta, pidempää englanniksi. Mutta on tuo kielikin aika vanhahtavaa... Rochesterin vuoksi mitä tahansa *nauraa*