Olen alkanut epätoivoistua – tai alkaminen on väärä ilmaisu, ainahan minä – itseni suhteen. Nyt ei onneksi kuitenkaan ole kyse mistään elämä on kamalaa; tapan itseni -angstaamisesta; mutta elämään tämäkin tietysti liittyy. Olen ajoittain epäillyt, onko tämä nykyinen kiinnostukseni hömppäkirjallisuuteen Janeen terveellistä, ja vaikka sydän sanoo kyllä, romantikon on päästävä irtautumaan arjesta; sanoo järjen pieni (tai ajoittain aika isokin) ääni, että ei ole ja olen viimein alkanut tajuta järjen pointtia. Kysehän on tietenkin siitä, että tulen pettymään elämässäni pahasti, koska olen jämähtänyt haaveisiini ja tehnyt niistä oman todellisuuteni. Harmi vain, että elän ja tulen elämään siinä todellisuudessani täysin yksin. Elän jotenkin irrallaan tästä arjesta, vaikka ajoittain pystyn raivostuttavaankin järjestelmällisyyteen (kuten tänään töissä niputtaessani seteleitä ja laskiessani rahoja, joita oli liian vähän, ja mikä kummallinen summa liian vähän) eikä minua voi todellakaan väittää hajamieliseksi professoriksi (sitä varten pitäisi olla mies ja kasvattaa parta). Aika usein tunnen kuitenkin olevani ainakin osittain väärässä ajassa. En edes lue mitenkään erityisen paljon vanhanaikaista kirjallisuutta, mutta sydämessäni on paikka pukudraamoille, ja ne vähätkin määrät ovat jättäneet jälkensä. Haluaisin pukeutua vanhanaikaisesti, puhua vanhanaikaisesti – tosin englantia, mikä huonontaa mahdollisuuksiani päästä näyttelemään jotain moista – ja jotenkin päästä pois. Toisaalta olen nykyajan lapsi – en osaisi kuitenkaan elää ilman nykyajan mukavuuksia, ja mitä ihmettä tekisin musiikin suhteen? Klassinen on kivaa, mutta kuolisin varsinkin jos joutuisin kuuntelemaan koko elämäni pelkkää Mozartia. Mitähän minäkin olisin ilman Nightwishia ja vastaavia?

Pluspuolena: tästä on sukeutunut aihe tulevalle NaNolleni. Tosin idea tummasävyisestä rakkaus(??)tarinasta oli ollut hautumassa jo ennen kuin luin Janen uudelleen. Sen jälkeen olen kuitenkin saanut yhden kiintoisan lisämausteen ideaani, saa nyt nähdä jääkö toteutus yhtä torsoksi kuin se Screnzyssä tuntuu jäävän. Olen taas näköjään kuitenkin aikeissa kirjoittaa tarinaan itseni, kuitenkin (toivoakseni) Cilistestä poikkeavana hahmona; luodatakseni itseäni ja joko löytääkseni ratkaisuja tai upotakseni syvemmälle suohoni. Mitä jos... ei, sitä ei tohdi edes ajatella.

Tästä tulikin NaNo-mainos, joten samantien: saanko esitellä, NaNo ´07, työnimi Imaginary. Nimi tuntuu jotenkin sopivan kaikkeen elämässäni, joten miksipä ei tuollekin. Pointtini ei kuitenkaan ollut mainostaa tulevaa kirjaa (jota teistäkään kukaan tuskin koskaan lukee) vaan kertoa tästä mieltäni vaivaavasta asiasta, johon tuo nyt onnistui liittymään. Kysyin kerran keväällä Haru-chanilta, mikseivät kirjat koskaan tapahdu oikeassa elämässä. Haru, joka kyllä tiesi mistä puhuin, sanoi vain 'niinpä', joten olen jäänyt miettimään sitäkin kysymystä. Mikseivät? Mikseivät voisi? Ja miksi minä toivon, että voisivat? Loppujen lopuksi en ole niinkään Janen kaltainen – minä en voisi tyytyä elämään onnettomana, jos onnellisuudenkin avaimet olisivat ulottuvilla. Voisin päätyä siihen syystä tai toisesta, mutta en voisi elää 'tyytyväisenä'.

Ja kun minä tänään illalla katsoin YouTubesta sitä BBC:n Janen kakkosjaksoa, jota en vieläkään ole nähnyt, soitti Haru-chan ja ilmoitti katsoneensa viikonloppuna Ylpeyden ja ennakkoluulon. Koko puolen kevättä, jonka minä jossain määrin vietin myös kyseistä minisarjaa hehkuttaen, Haru oli haukkunut Colin Firthiä yhden ilmeen mieheksi (no on se aika, vaikka ihan eri ilmeet sillä oli sen dvd:nkin kansissa ^^), ja nyt hän ilmoitti rakastuneensa täysin. Ei sille kyllä voi mitään, on se kokolailla Darcy.. Minä puolestani sain selville, että Jane on nyt ilmestynyt dvd:llä, ja odotan kiivaasti josko niitä joskus myytäisiin Suomessakin, että voisin pähkäillä päiväkaudet ostaako vaiko ei, ja sitten ostaa kuitenkin. Tosin jos yhtä asiaa siinä versiossa vihaan, se on se loppu. Hyi hitto. Enkä nyt siis tarkoita sitä että loppu on onnellinen, minähän olen Miss Happy Ending, mutta... no jos olette nähneet sen, niin luultavasti hoksaatte, mitä ajan takaa. Kukkakehyksiä, daa.