Jostain syystä kaikki tuntuvat uskovan, että minä olen aina oikeassa ja tiedän kaiken. Silloin tällöin se tietysti tuntuu mukavalta, mutta silloin kun ei itse ole varma yhtään mistään, se lähinnä ahdistaa. Eikä kukaan usko, että minä yleensä voisin epäonnistua, yläasteellakin olivat piirtelemässä rasteja seinään jos pyysin matikassa apua (tosin se tavallaan huvitti itseänikin, minä pyysin neuvoa todella harvoin).

Meillä oli tänään se matikankoe, ja kai se ihan hyvin meni, läpi kuitenkin ja luultavasti ihan hyvällä arvosanalla. Aloin vain ahdistua, alan aina ahdistua siinä vaiheessa, jos en ole puolessatoista tunnissa saanut koko koetta tehtyä. Iso joukko ihmisiä lähtee aina silloin pois, ja minä alan ajatella, etten saa mitään aikaan, alan hosua ja tyrin jotakin. Vaikka aikaa olisi siinäkin vaiheessa vielä toiset puolitoista tuntia.

Sitten minulta tullaan kyselemään kokeen jälkeen, että mitä vastasit mihinkin, mitä siitä tuli. Kun olen juuri vuodattanut kaiken osaamiseni siihen koepaperiin, tuntuu pää valtavan tyhjältä, enkä todellakaan pysty muistamaan, mitä kysymys neljä edes käsitteli, saati sitten sen vastausta. Tänään tosin pystyin vastaamaan kun yksi matikanryhmäläisistä kysyi, mitä olin saanut viimeisestä tehtävästä. Muistin sentään numeron viisi.

Oikeastaan ei tunnu siltä, että siellä olisi mikään kamalan pahasti mennyt pieleen. Yksi Diofantoksen yhtälö meni kyllä varmasti enemmän tai vähemmän päin puuta, taisin vielä kaiken hyvän päälle jättää vastauksenkin merkitsemättä, ja kun piti formalisoida yksi lause ja tutkia onko se tautologia. Kirjoitin niille lauseen puolikkaille totuustaulut, ja kun niistä ei minusta olisi saanut tautologiaa kuin ehkä disjunktiolla, niin heitin sinne suunnilleen arvalla ekvivalenssin väliin. Nyt vain toivotaan parasta. Kuten huomaatta, pystyn kyllä puimaan koetta jonkin verran lähes heti sen jälkeen, äskenkin keskustelin siitä yhden toisen ryhmäläisen kanssa kun kävelimme vähän aikaa yhtä matkaa. Täsmävastauksia en vain pysty antamaan.

Sitten lähetin Heli-chanille "It's over!" -sisältöisen tekstiviestin (Haru-chanilla sekä Tipillä loppuivat kokeet jo aikaisemmin). Haru-chan sitten soitti minulle ja pyysi arvaamaan, mitä oli tehnyt vähää aikaisemmin. Sitten hän ilmoitti alkaneensa lukea TSH:ta. TSH on Haru-chanille jonkinlainen ikuisuusprojekti, hän kyllä nautti SEE:iden katsomisesta kun katsoimme ne kolmisin uudenvuodenyönä putkeen, mutta kirjassa hän on kuulemma päässyt pisimmillään kuudenteen lukuun. Nyt hän oli sitten lukenut Tolkienin toisen painoksen esipuheen ja ensimmäisen luvun, ja ajatellut jopa, että pitäisi lukea se toinenkin luku. Minulle aikanaan kakkosluku taisi olla vaikein luettava, sen jälkeen kirja vei niin, ettei sitä voinut käsistään laskea. Ja silti siihen meni kaksi viikkoa. Tai 13 päivää tarkalleen, vaikka suomeksi luin. (Mainittakoon että pari vuotta eteenpäin luin viidennen Potterin englanniksi neljässä päivässä.) Minulle tämä tuntuu tavallaan voitolta, olen Amialen kanssa samaa mieltä siitä, ettei ihminen, joka pitää TSH:sta voi olla läpeensä paha, ja minä sekä Tipi olemme yrittäneet saada Haru-chania tarttumaan siihen kirjaan jo ties kuinka ja kauankaan.

Tuohon alun valituksenaiheeseeni liittyy tavallaan sekin, etten minä puolestani luota sitäkään vähää lähestulkoon keneenkään. Enkä nyt tarkoita salaisuuksien kertomis -luottamista, vaan sitä, että asiat tulevat tehtyä kunnolla. Minä olen ehkä koulun huonoin ryhmätöiden tekijä, osaksi se johtuu siitä, ettei minua haluta ryhmiin, osaksi siitä, etten minä halua ryhmiin. Minusta se on naurettavaa, että kyllä jo tuon ikäisenä pitää uskaltaa puhua muillekin kuin omille kavereilleen. Onko se joskus muka ollut siitä kiinni? Minä olen vain vihannut aina sitä, että minä olen aina se joka joutuu tekemään kaiken kuitenkin, minä en osaa jakaa vastuuta, ja minua inhottaa olla ryhmässä, jolle sanotaan, että olisi voinut enemmänkin aiheeseen panostaa. Tuotakaan ei voi käyttää perusteena mihinkään pitää opetella jakamaan vastuuta muillekin, ei kaikkea pidä tehdä yksin, se on ryhmätöiden pointti.

Muistuu mieleen esimerkiksi muutamia tapauksia yläasteelta. Teimme jotain historian esitelmää jonka minä kirjoitin käytännössä yksin. Tipin kunniaksi on tosin sanottava, että se etsi jonkin verran tietoa, mutta kaksi muuta neitiä ryhmässämme eivät tehneet muuta kuin puhuivat paskaa. Sitten halusivat kuitenkin värittää otsikon. Voi luoja. Piirretään tähän paperille otsikko niin voidaan sanoa, että ollaan tehtykin jotain. Toisaalta onpa minulle joskus valitettu siitäkin, etten antanut muka muiden tehdä mitään, mutta kyseiset henkilöt eivät missään vaiheessa osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa koko asiaa kohden, keskustelivat vain ulkonäöstään. Ja tottakai minunkin kanssani voi tehdä ihan oikeasti ryhmätöitä, jos on itsekin ihan oikeasti valmis tekemään jotain ja panostamaan siihen. Ärsyttää ihmiset jotka saavat hyvän arvosanan minun työlläni, vaikka itse ovat tehneet paljon vähemmän ja paljon huonommin. Kuulostan taas ehkä itserakkaalta - se ei liene mitään uutta - mutta minä tiedän tekeväni kohtalaisen laadukkaita esitelmiä. Minulle ei riitä, että teksti on suora kopio Wikipediasta, näen punaista, jos joku kehtaa mennä tekemään kalvon/powerpoint-esityksen, jossa on suunnilleen koko esitelmä epäselvästi sanasta sanaan kirjoitettuna. Suoraan paperista lukeminen - Melkor soikoon, sallikaa mun kuolla. Onneksi tulee loma, näköjään mielenterveyteni kaipaa sitä. Ihanaa - ei tarvitse kokonaiseen kymmeneen viikkoon miettiä minkäänlaisia ryhmätöitä.

Pesin tänään auton, ja koska jatkuvaa koneella roikkumistani ei katsota hyvällä, taidan pikkuhiljaa lähteä viemään sitä kohti tallia. Huomenna sitten nähdään, mitä niistäkin kokeista tuli.