Keskiviikkoillasta on kai turha enää välittää, vaikka en edes ymmärrä miksi mulle tuli niin hirveä olo. Torstai-ilta oli aika rankka Housen takia, ja miten sitä ilman muka elää jonnekin syyskuuhun? Perjantaiaamuna jätin menemättä biologiantunnille jolla muut sekoittelivat pullataikinaa, minä väistelin sohjossa mummoja oranssilla Skodalla josta en tykkää juurikaan, enkä sammunut mäkeen. Ehdin pitkästä aikaa soittamaan kunnolla, enkä osaa päättää vieläkään mitä haluaisin soittaa joten valitsen ehkä kaikki jollen saa lomalla yhtäkkistä inspiraatiota.

Olin aika innoissani lähtiessäni koulusta, lomassa on toki huonot puolensa mutta toisaalta tyhjät päivät houkuttelevat kummasti. Luultavasti ne kuluvat johonkin en tiedä mihin, mutta toisaalta voisi vaikka kirjoittaa kun nyt on jo sopivan valoisaa mielentilalle, kai se on nyt parempi. Nauratti kun istuin samalla paikalla kun yksi toinen, vaikka toisaalta sellaisen noteeraaminen on vähän pateettista.

Toisaalta en minäkään osaa lomailla, a) olen aina kipeänä (kuten nytkin) ja b) suunnittelen uhraavani aikaa opiskelulle. Tein tänään matikantehtäviä vähän eteenpäin, perustelin logaritmikaavoja ja nauroin ysiluokan muistoille kuinka monen 70-kiloisen ihmisen täytyy hypätä metrin korkeudelta jotta syntyisi 6,1 richterin maanjäristys, ja matikka on helppoa unohtaa vaikka sen olisikin jo kerran opiskellut.

Mietin tuossa yksi päivä jännittämistä. Minä kammoan suunnilleen kaikkea sosiaalista, puhelimessa puhumista ja kaikenmaailman liikkeissä (isoja kauppoja ei lasketa) asioimista ihan kauheasti, mutta olen tähän ikään mennessä esiintynyt niin paljon, etten ainakaan perus musiikkikoulukonsertteja jaksa jännittää enää oikeastaan yhtään. Silti multa kysytään aina että jännittääkö ja sitten kuvitellaan että valehtelen kun vastaan kieltävästi. Mutta mulle jännittäminen on ainakin esiintymisen yhteydessä positiivinen tunne, sellainen hermostunut mahanpohjatunne, mutta ei ylilyövä, sellainen jossa on tarpeeksi adrenaliinia ja joka tärisyttää ehkä käsiäkin vähän mutta silti tavallaan hyvä tunne. Mutta nykyään istun vain pää käsissä, mua ei jännitä, pelkästään pelottaa. Joku sanoisi että se on sama asia, mutta ei se ainakaan minulle ole. Tuo pelko ei tunnu fyysisesti juuri yhtään, mutta se on sellainen karmea tyhjyyden tunne, johon liittyy vain ajatus siitä, että kaikki nuotit ovat kadonneet päästä. Kukaan ei ole tähän päiväänkään mielessä mulle tyydyttävästi selittänyt miksi kaikki pitäisi aina osata soittaa ulkoa, koska se vain ahdistaa entisestään, enkä mä ole oikeastaan koskaan onnistunut ulkoa. Tutkintopistemääristä voisi ehkä päätellä toista, mutta ne yleensä jännittävät enemmän eikä niillä ole silti niin väliä, mutta ihmisten edessä voisi olla kiva olla nolaamatta itseään ja soittaa oikein, muistaa ja osua.

Ja sanoin äsken, että en tykkää kuunnella pianomusiikkia kun kaikki pianistit soittavat niin huonosti. En sitten tiedä mistä sekin tuli, tai siitä, että vaikka pianossakin on mahdollisuuksia vähän vaikka mihin, kaikki alkaa lopulta kuulostaa pelkältä kilkuttamiselta ja jotenkin minusta tuntuu että kaikessa teknisessä hienoudessaan ammattipianistit unohtavat sen tunteen, tai sitten minä vain olen löytävinäni sitä tunnetta sieltä missä sitä ei ole, koska aina kun minä tulkitsen uutta kappaletta se joutuu kauheasti rajoitettavaksi älä soita noin kovaa, vähemmän pedaalia, ja mulle on oikeasti naurahdettu monta kertaa että pitäisi soittaa vähemmän musikaalisesti. En itse oikein vieläkään tiedä miten se pitäisi toteuttaa, mutta minulla kai on jotain taipumuksia ylitulkintaan. Minulla se sitten menee tekniikan kustannuksella, koska en aina jaksa niin hioa ja toisaalta sataprosenttinen tarkkuus kuulostaa kauhean tylsältä ja konemaiselta, siksi kai minä en pidä niistä oikeiden pianistien versioista.

Olen minäkin pätevä sanomaan yhtään mitään yhtään mistään, kun olen lähinnä huono ihminen ja mielipiteeni ovat vääriä. Ehkä minun pitäisi vain vajota kuuntelemaan Kate Bushin hypnoottista π:tä (piti lainata Aerial uudestaan koska se nyt yksinkertaisesti on niin kummallinen levy) ja olla välillä kommentoimatta kaikkea ja yritettävä olla olematta ärsyttävä päällepäsmäri know-it-all parempi.