Iltayöstä makasin hereillä kun salamat valaisivat huonetta melkein sokaisevasti jopa suljettuihin silmiin. Laskin taikauskoisesti lähes joka ikisen salaman ja jyrinän välin, kunnes kerran rysähti aivan kohdalla, jonka jälkeen en enää jaksanut. Joskus pienenä olen saattanut pelätä ukkosta, mutta enää en pelkää paitsi sitä, että se lyö päällä ja sytyttää talon tuleen. Oikeastaan oli ihanaa katsella leimahduksia, jos osaisi vielä olla laskematta sekunteja yksi-kaksi-kolme-neljä ukonilmasta voisi vaikka nauttia.

Koulupäivä oli liian kuuma, mutta muuten siitäkin selvittiin. Kävin siinä luokassa, jossa en vielä ollut käynyt ja tuskailin iänikuisten kurssivalintojen kanssa. Pitkän matikan ryhmässä oli enää yksitoista henkeä, ja siinä porukassa pitäisi viettää suurin osa tätä vuotta. Kirkossa ei taaskaan pitänyt pokka, ja palaaminen oli melkein kivaa.

Ja nyt headdesk-osioon: Onnistuin unohtamaan Ministerin katsomisen lähes täysin. Muistin sen päivällä ja useaan otteeseen vielä iltapäivästä, mutta kymmentä vaille seitsemän tajusin unohtaneeni silti. Minä kyllä melkein tiedän milloin tulen unohtamaan, pitäisi vain käydä ajastamassa tallennus tai laittaa puhelimeen muistutus, mutta joka kerta uskon muistavani ilmankin. Risoo.