Aloin opiskella iiriä. Se on kai ollut haave aika pitkään, halu osata jotain näennäisen hyödytöntä, harvinaista ja kaunista. Kavereilta kuulee aina japania mutta minä tahdoin jotain muuta. Se on minulle kai kaipuuta jonnekin menneisyyteen ja kaikki haaveeni niputettuna yhteen kieleen.

Näin toissayönä unta, että luokanvalvojani ryhmänohjaajani oli jostain saanut päähäni, että minulla on muka syömishäiriö. Sitten se tuli ruokalan salaattipöydän ääreen vahtimaan, että varmasti otan ruokaa, eikä minulla ollut sydäntä sanoa sille, että syön ihan normaalisti, kiitos vain. Tietysti, jos tuntee viimeaikaiset lukemiseni, niin eipä ole kai suurikaan yllätys, mistä tuokin ajatus oli alitajuntaani iskeytynyt.

Minäkin pidän listoista, mutta en todellakaan osaa tehdä sellaisia asiat paremmuusjärjestykseen -listoja. Niihin minulla on aina liikaa tarjolla, enkä osaa päättää järjestystä. Mutta elvytän nyt jostain vanhojen päiväkirjojeni ajoilta juontuvan perinteen. Steellista.

*Piano. Parempaakaan aloitusta en keksi, tämä on vain niin selkeästi minua. Minä ja piano, yhdessä ikuisesti, tai ainakin aikojen alusta tähän päivään, kuin paraskin avioliitto. Välillä tuijotamme toisiamme vieraina, välillä minä olen Ada ja piano on minä ja minä sulan koskettimille. Pakoon ei pääse vaikka yrittääkin.

*Valvominen. Kun valvoo tarpeeksi kauan, herää pirteänä, jos nukkuu liian aikaisin, aamulla väsyttää, jos valvoo liian myöhään väsyttää. Mutta minä en osaa koskaan lopettaa ajoissa jos luen, vasta kun silmät lupsuvat kiinni ja ajatus alkaa hämärtyä pystyn irtautumaan kirjasta ja sammuttamaan valot.

*Maito. Elämäni rakkaus varmaan, ainoa juoma josta lähtee jano, enkä tunne ketään joka kittaisi maitoa yhtä paljon kuin minä. Tosin enpä minä tunne oikein ketään muutakaan.

*Kylmä. Viha-rakkaussuhde, sillä vihaan sitä että palelee, mutta 99 % ajasta valitsisin mieluummin miinus kahdenviiden pakkasen kuin helteen. Ja minäkin olen kuulemma kylmä. Joskus se on helpompaa.

*Itkeminen. Minä itken sisäisesti melkein joka päivä, kun tunnen sanoneeni jotain loukkaavaa, mitä en koskaan ole tarkoittanut, mutta en vieläkään tiedä, missä menee raja. Kun yhdeltä yöllä on kylmää ja yksinäistä, kun minusta ei koskaan tule mitään. Itkettää nytkin, sillä sunnuntai pettää aina, tulemalla aina liian aikaisin ja olemalla ohi liian aikaisin. Hyvä etten itke aina kun aivojen nurkassa se pikku-Steel joka purskahti aina aina aina itkuun itkee, sillä muuten minulla ei olisi kyyneleitä oikeammille asioille.

*Lukeminen. Minä olen aina lukenut vääriä kirjoja. En lukiolaiselle sopivia fiksuja klassikkoteoksia, vaan äidinkielenopettajien salaa halveksimia mielikuvituksellisia kirjoja. Minä haluan uskoa, että Narnia on tuolla jossain, vaikka minun porttini sinne olisivatkin jo sulkeutuneet, sata kertaa mieluummin kuin lukea realistisia kärsimysnäytelmiä 1900-luvulta. Minä en halua sivistyä enkä opetella täyttämään veroilmoitusta, minä haluan pitää taikamaailmani.

*Autot ja autoilu. Silti haluan jo päästä oikeasti ajamaan ja vuosi on aivan liian pitkä aika odottaa sitä, mökkitie on aivan liian tuttu ja aivan liian kuoppainen.

*Irralliset ajatukset. "Asiasta kukkaruukkuun..." eikä edellinen kappale ole mitenkään sidosteinen seuraavaan.

*Vääristynyt minäkuva. En minä tiedä, mutta kun yritän vakuuttaa itsellenikin, että tiedän ja olen tätä mieltä, tuloksena on jotain joka ehkä on minä, muttei ehkä ihan kuitenkaan. Minun on niin vaikea tarkastella itseäni objektiivisesti, että hukkaan aina jotain välille ja nappaan sieltä väliltä jotain muuta mukaani niin että melkein muttei kuitenkaan.

Sormissani on jotain tummaa, en tiedä mistä se on tullut.

Se on ihana tunne, kun oppii jonkun kappaleen. Tutkinnosta johtuen en ollut pitkään aikaan päässyt opettelemaan mitään täysin uutta, olin vain soittanut vanhoja biisejä tai jotain sellaista, minkä tunsin vähintään osittain kuunneltuna. Nyt "osaan" sen Intermezzon, pystyn soittamaan sen takertelematta, ja tajusin tänään, kuinka kivaa se on kun on jotain aivan tuoretta soitettavaa. Sellaisina hetkinä tekee mieli tarttua Liebesträumeen ja kokeilla, että josko se sujuisi sittenkin, josko jaksaisi yrittää uudestaan. Tein niin tänäänkin, eikä se mene. Tietenkään se ei mene, sitä pitäisi harjoitella. Mutta onneksi lempikohtani - se missä lukee sempre stringendo - on yksi niistä, jotka osaan soittaa.

Oikeastaan hävettää, ei se nyt niin vaikea kappale ole, ja monet ikäiseni soittavat yhtä vaikeita ja vaikeampiakin. Ehkä minä oppisin nuoteista sen soittamaankin, mutta aivan kuin minulta olisi vaadittu liikaa liian aikaisin, en minä pysty opettelemaan kappaleen alkua ulkoa jos en osaa soittaa loppua edes nuottien kanssa. Mutta minä en saanut sitä sanottua, minä en saa koskaan mitään sanottua ääneen, ja sitten se koko kappale jäi. "Jätetään se vähäksi aikaa hautumaan." "Joo", vaikka se ei koskaan nouse sen multakasan alta minne se on laitettu. Vaikka minä aina välillä yritänkin raapia sitä multaa vähän sivuun.

Kävin taas Last.fm:ssä ihmettelemässä viikon kuunnelluimpiani. Yritän tahallani vähentää Evanen kuuntelua, sillä en tykkää että yksi bändi dominoi listojani noin täysin (kyllä, olen hyvin tilastopainotteinen ihminen), mutta siellä se vain oli, viikon kuunneltuimpana artistina. Imaginary oli myöskin kärjessä, sekä viime viikolla, että edelleen kaikkein kuunnellummissa. Tosin asiaa saattaa auttaa se, että kuuntelen sekä Fallenin että Originin versiota samalla nimellä...