Minun on pakko olla jossain määrin ylpeä itsestäni, sillä sain kuin sainkin Sopulintyrkkääjät hilattua paria minuuttia vaille iltayhdentoista 10 000 sanan rajan yli. Ei se niin koville ottanut, mutta ehkä en olisi viitsinyt pakottaa itseäni kirjoittamaan ihan niin paljon, mikäli a) en olisi eilen luvannut moista ja b) 50% ei kuulostaisi niin hienolta rajapyykiltä. Tarinanikin alkaa pikkuhiljaa kai edetä vähemmällä pakottamisella, tai ainakin jotenkin kirjoittaminen oli helpompaa.

Minä olen kai NaNon kaltaisissa projekteissa vähän riskillä mukana, sillä oma kirjoitusmetodini on antaa tarinan kasvaa tolkienilaisittain kerrottaessa. Minulla on esimerkiksi alkuasetelmat valmiina ainakin kahteen seuraavaan NaNoon, mutta jostain syystä en osaa ryhtyä suunnittelemaan tarinoita sen pidemmälle, en missään vaiheessa, en oikeastaan edes kirjoittamisen aikana. Minulla ei myöskään ole rehellisesti sanottuna pienintäkään havaintoa siitä, miten Screnzyni tulee loppumaan. Kirjoitan kyllä sen 20K:n yli vaikka väkisin, mutta luultavasti pysähdyn siihen, osaamatta solmia tarinani lankoja yhteen.

Lopettaminen onkin minulle vaikeinta, alkuun kyllä pääsen melko helposti. Tämän vuoden NaNoon minulla on hyvin mielenkiintoinen (ainakin omasta mielestäni) alkuasetelma, mutta en yhtään tiedä, mihin sen tulisi loppua. Varmaan pitäisi pakottaa itsensä keksimään se loppu heti alun jälkeen ja antaa välin mennä omalla painollaan. Toisaalta olen happy ending -ihminen, ainakin lukiessani – viitaten aina ja vain Janeen, olisin varmaan kuollut, jos loppu olisi ollut jotain muuta – mutta kun ajattelen tarinan rakennetta, onnellinen loppu tuntuu aina niin mahdottoman tylsältä ja yrityksen puutteelta. Toki Janenkaan loppu ei ollut aivan prikulleen täydellisen onnellinen – jos Edward parka olisi vielä ollut elämänsä kunnossa, olisi se saattanut jopa minusta olla vähän liikaa. Hyppysellinen katkeruutta onnellisiinkin loppuihin, kiitos.

Mutta ehkä minusta tulee samanlainen kuin Annojen Dianasta: tapan kaikki hahmoni, koska en tiedä mitä niiden kanssa tekisin. Tosin se saattaisi olla taas liian vaikeaa – vaikkapa Hamnetin Cilistestä olisi ollut mahdotonta luopua (vai johtuiko se sitten siitä, että kirjoitin hahmoon hyvin paljon itseäni... En myönnä Cilisten olevan Mary Sue, hän oli aika tietoisesti aika samanlainen kuin minä, mutta hän ei todellakaan ole muuten mitenkään marysuemainen. Hän on tosin prinsessa, mutta ei missään nimessä ms:mäisesti täydellinen. Olen puolustuskannalla, tietenkin, mutta yritin piirtää Cilisteen omakuvaani aivan muista syistä kuin päästäkseni itse seikkailemaan sateenvarjofantasiaan. Minulle oli tarpeeksi jännittävää jo kirjoittaa Hamnetia – etsiä omia rajojani, mennä niistä yli ja katsoa, minne tarina veisi.

Minä en osaa suunnitella, mutta minulla on myös syy olla tekemättä niin. Olen jostain syystä alkanut uskoa, että tarina joka ei saa tavallaan kerrottua itse itseään, ei ole kertomisen arvoinen. Jos joku kirjoittaja lukisi tätä, hän hyökkäisi luultavasti kimppuuni sulkakynän ja sanakirjan kanssa ja tolkuttaisi minulle suunnittelemisen olevan kaiken aa ja oo. Mutta minä olenkin vain wannabe-kirjoittaja ilman sen suurempia tavoitteita sillä saralla, joten minun tarinani saavat mennä minne lystäävät. Osaisivatpa ne vain loppuakin joskus... Suunnittelemattomuus on kuitenkin siivittänyt minut saamaan NaNon 50k täyteen 24.11, ja olemaan nyt, ennen kuun puoltaväliä, yli puolenvälin Screnzyssä.

Joskus vuosi sitten kärsin vielä Tolkien-angstista, sillä olin saanut päähäni, että minun pitäisi saada luotua jotain yhtä hienoa kuin kunnianarvoisa professori. En siis saanut kirjoitettua yllättäen yhtään mitään, varsinkaan kun minua ei vähääkään kiinnostanut lukea – saati sitten kirjoittaa – jotakin tusinafantasiaa. Onnekseni – luultavasti pelastuksekseni – tutustuin Pratchettin tuotantoon, ymmärsin, että fantasiankaan ei tarvitse olla haudanvakavaa ollakseen hyvää. Usein taitaa olla jopa päinvastoin. Pratchett tuuletti aivoni täysin ja marraskuussa sain jopa hanat auki. Tolkien-angsti siis on luojan kiitos menneen talven lumia.

Minä olen mukana erään nuorisoseuran (”Mikä teidän keski-ikä on?” ”Oisko jotain 65..” ”Okei.”) juhannusnäytelmässä. Nyt olen ihan hyvällä mielellä sen suhteen, mutta päivällä sekin ahdisti. Vain velvollisuudentunto esti minua tarttumasta puhelimeen, ja sanomaan että sori, en tulekaan. En edes tiedä miksi. Näytelmä itsessään ei ahdista minua, vaikkei se mielestäni mitään huippuluokkaa olekaan. Joku saattaisi ehdottaa ramppikuumetta, mutta korkeintaan puoli tuntia ennen h-hetkeä – minähän tykkään esiintyä. Ei. Olisiko kyseessä sitten se harjoittelu? Että minun täytyy mennä sinne illalla, jo väsyneenä, esittämään heille pirteää ja iloista ihmistä. Ongelma saattaa ulottua myös hahmoon. Olen sanonut hahmoni olevan naispuolinen Kyösti Pöysti – ainakin osittain – mutta se tuntuukin olevan ainoa, mitä saan Ellusta irti. Haluaisin saada jotain enemmän – käsikirjoitus on niin aukkoinen käytöksen suhteen, eikä meillä ole ohjaajaa. Tajuan kyllä, ettei juhannuskomedian tarkoituksenakaan ole olla kovin syvällisiä hahmojen suhteen, mutta minun tekisi silti mieli tehdä turhaa työtä ja tonkia vähän Ellun taustoja, sitä, mikä hän oikein onkaan naisiaan. Tänään näyttelin koko jutun ensimmäisen kerran läpi mp3-soitin päällä, nappi korvassa, ja kuvittelin, että Ellu on CIA:n salainen agentti. Se ei ehkä ollut uskottavin vaihtoehto, mutta jotain sellaista kaipaisin. Tiedän kyllä, etten ole pelkän 'pinnankaan' perusteella porukan huonoin näyttelijä vaikka tuskin paraskaan, mutta kaipaisin ohjaajaa sanomaan minullekin joskus jotain, ja haluaisin upota hahmooni, tehdä kuten Viggo ja muuttua kokonaan Sänkimieheksi :D (siis ei ei ei, minä en halua olla Sänkimies...)

Kolmen tunnin ja vartin kuluttua olen virallisesti 17. Täytyy katsoa aamulla peiliin ja ottaa varmaan valokuvakin, sillä seitsemäntoistavuotiaana on neito kauneimmillaan :)