Eilinen USA-peli sai kyllä taas muistamaan, mitä jääkiekko on silloin kun se nostaa jännitystä. Panoksena jatkopaikka, ja täysin sekopäistä maalintekoa vuorotellen. Verenpaine kohosi kyllä hieman, ja saikin pysyä koholla ihan loppuun asti. Tunne sen Lehtisen vedon mentyä maaliin oli vähän kuin olisi jonkun mestaruuden voittanut. Oli se kyllä riemukasta katsottavaa, tietysti jos jenkit olisivat voittaneet sanoisin nyt että ihan paska peli. Mutta enpä joutunut niin sanomaan.

Haru-chan ja Tipi tulivat tänään meille koulun jälkeen. Pelasimme pöytälätkää (Suomi-Ruotsi 6-4, Suomi-Italia 7-6, vai olisiko ollut 8-7). Olimme vuorotellen mertarantoja rakkaampia, minä huusin ääneni käheäksi eikä myöskään H säästellyt äänihuuliaan. T suhtautui selostamiseen vähän nihkeämmin, mutta puhui hänkin jonkin aikaa. Suomelta meillä oli pelissä Peltonen, Lehtinen, Koivu (M vai S, sitä ei minulle kerrottu), Nummelin, T Ruutu sekä maalissa Lehtonen. Aika hyökkäyspainotteinen joukkue, mutta mitäpä siitä. Minä nimesin kaikki ruotsalaiset, joten Sundinin ja Forsbergin (joo, oikeasti, ainoat jotka muistan) lisäksi pelaajina oli Eriksson, Svensson ja Jansson (maalilla Backlund).

Sitten kiihkeän Ruotsi-jännitysnäytelmän jälkeen pohdittiin, että mikä maa sitten otetaan Suomea vastaan. Venäläisiä kukaan osannut ääntää eikä muun maalaisia muistettu, joten päätettiin ottaa Italia ja nimetä kaikki pelaajat Makaroneiksi (maalilla Penne). Siellä oli sitten Giorgio ja Alessandro ja joku jota en muista, ja kaksi etunimetöntä Makaroonia.

Se oli hauskaa se.

Sitten katsoimme Oopperan kummituksen, josta "tarkemmin" täällä. Minulle tämä oli toinen kerta, ja jopa äiti katsoi leffaa jonkin aikaa kanssamme. Ah, ne musiikit! Pakko saada urut, aivan pakko.